perjantai 1. elokuuta 2014

Vaitiolomahdollisuus

Hei vaan kaikki blogini vanhat ja uudet lukijat, joita onkin viime aikoina siunaantunut lisää!

Pahoittelen hiljaisuutta ja epäsäännöllisesti ripoteltuja hajapostauksia, mutta elämäni on ollut melkoista myllytystä koko vuoden. Nyt kesällä olen keskittynyt rentoutumiseen ja luonnossa oleiluun ja jättänyt vähemmän tärkeät asiat hyllylle. Lisäksi olen käynyt läpi melkoisia muutoksia ja tässä melskeen keskellä ei tee kauheasti mieli kirjoittaa ainakaan mitään syvällistä.

Pysyn siis toistaiseksi vaiti ja palaan linjoille sitten kun siltä tuntuu.

Nauttikaa tekin kesästä ja näistä ihanista helteistä, mitä vihdoinkin on pohjolan perukoille suotu.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Pitsinnyplääjä

Lapsena lähimetsissä samoiltuani löysin käärmeen lailla kiemurtelevan puron, jota reunustivat tuulen alastomiksi riipimät puut. Oli myöhäissyksy, valo oli kylmää ja hengitys huurusi ilmassa. Metsänreuna piirtyi taivasta vasten kuin repaleinen pitsi ja se oli kauneinta mitä tiesin. Vesi oli sameaa, se heijasteli töyrään yli kurottavia sammalmättäitä. Olin varma siitä, että pinta kätki alleen salaisuuksia, joista ihmiset eivät tiedä mitään.

En ole muuttunut noista ajoista. Etsin edelleen paikkoja, joissa taivas ja metsä kohtaavat ja hengittävät samaan tahtiin. Etsin tuuheita oksia, joiden alle mennä nukkumaan, kuivan jäkälän peittämiä kallioita, joille asettua mietiskelemään ja kosteita sammalmättäitä, joihin työntäisin paljaat varpaani. Metsän tuoksu menee luihin ja ytimiin, sitä on vaikea selittää eikä sitä voi kahlita.

Tänään kaikki oli kuin silloin ennen. Kuivien oksien rasahtelu, piilopaikoissaan visertävät linnut ja karheaa pintaansa tarjoavat kallionlohkareet. Olin yksin ja onnellinen, niin kotonani kuin vain voi olla. Ylläni vaaleaa pellavaa ja hempeitä pitsejä, hiuksissani romanttiset kiharat ja silmissäni auringon säihkettä minä kuljin kohti lempipaikkaani ja asetuin pitkäksi aikaa aloilleni. Mitä ajasta tai arjesta jos tuntuu niin hyvältä, että hymy jää kasvoille ja huolet jäävät kauas taakse.


Kaikki ihanat vaaleat huitulani ovat pientä ylpeyttä aiheuttavia kirppislöytöjä lukuun ottamatta pitsihuivia, jonka ostin viime kesänä Cybershopista. Se sopi harteilleni vaaleanharmaan juhlamekon seuraksi paremmin kuin hyvin ja kuten arvelin, sille on runsaasti käyttöä myös nyt ja myöhemmin.

Haaveiluni omasta pikku tuvasta ei lopu koskaan. Aina näissä maisemissa kuljeskellessani nautiskelen ajatuksella siitä, että metsän tai pellon laidassa seisoisi säätä ja aikaa uhmaten hieman kulunut, mutta lämmin ja kaunis hirsitupa, jonka ikkunalla palaisi pimeinä iltoina kynttilä. Siellä keittelisin aamu- ja iltateeni, eläisin omaa elämääni miten mielin, kaikessa rauhassa.

Aina kun alan ajatella sitä, miten elättäisin itseni, se ajatus ei jotenkin mahdu tähän mielikuvaan, kaikki vain särkyy. Eikä kaikkea voi koskaan saada, tietenkään. Omaa tupaa, omaa lupaa, työtä, rahaa, tarpeeksi ruokaa, omaa rauhaa, vapautta kulkea minne ja milloin vain. Sakset käteen ja reunat pois vaikka itkettäisi. Jokaiselle jää vain pieni pala - pääasia, että oppii olemaan siihen tyytyväinen.

Kesällä tarkenee nukkua vaikka sillä sammalmättäällä tai kalliokolossa. Voisin kyhätä pienen vihreän majan ja jäädä sinne, antaa arjen haasteiden soittaa riitasointujaan keskenään. Kuka sanoi, että elämässä täytyy tehdä sitä ja tätä? Jos ei halua kuunnella, voi laittaa korvatulpat tai painaa pään ruohikkoon, kuunnella pelkkää sirkkojen siritystä ja maan matosten hidasta etenemistä äiti maan kohdussa.

Yksi on kuitenkin varma.
Omasta rauhastani en luovu.
Aion pidellä sitä kädessäni kuin haurainta helmeä, ainokaistani, jonka voi kyllä antaa pois, mutta ei saada takaisin. Ainakaan samanlaisena.

Muistoja Alppipuistosta

Jumputtava musiikki, psykedeeliset tehosteet, värikäs juhlakansa, eksoottiset korukojut ja kaikkien jaloissa hyörivät innokkaat koirat, niistä on Alppimuisto tehty. Aurinko paistoi suoraan silmiin, curry tuoksui ja viereisen seurueen suloinen kultainennoutaja kävi nuolemassa käteni ja antoi silitellä silkkistä turkkiaan. Punaviini, se maistui lämpöiselle kesäillalle, jossa kaikki turhat ajatukset hukkuvat sirkkojen siritykseen, lokkien kirkunaan ja humalaisten mölinään.

Hippihenkinen tunika, vakosamettiminari ja remmisandaalit ovat juuri oikeat vaatteet heinäkuiseen sunnuntaihin ja mieluiten massiivisilla puu- ja kivikoruilla maustettuna. Omani olivat trooppisen turkoosit ja näyttävät. Etenkin kaulakoru varastaa aina huomion, mutta se onkin yksi lempikoruistani, joka loistaa erityisesti valkoisen ja keltaisen seurassa.
Ehkä kuparinpunaisenkin.

Retrohenkisten aurinkolasien takaa on mukavaa pällistellä kesäistä Helsinkiä ja miettiä, olikohan näissä nyt UV-suoja vai ei.


Lauri kävi hakemassa minulle chai-teetä sitä hetken aikaa manguttuani. Siis itsehän olin liian laiska nousemaan ja hakemaan höyryävän kupilliseni itse tai ehkä minulla ei ollut käteistä ja näytin surkealta.
Hyvin tyypillistä minua.

Istuimme pienessä porukassa pirteän oranssin vilttimme päällä ja vaihdoimme kuulumisia niin tiuhaan, että välillä senat menivät sakaisin. Myöhemmin nälän poltellessa vatsaa olisin halunnut syömään jonnekin, mutta koska oli sunnuntai, mikään paikka ei tietenkään ollut auki tai tarjolla oli pelkkää ylihinnoiteltua roskaa. Sitten sitä vain ajeltiin bussilla kotiin 40 minuutin ajan nuokkuen ja tipahdellen.

Kotona nakertelin Laurin valmistamaa omelettia ja mietin, että asiat ovat oikeastaan aika kivasti, mutta eri tilanteissa ne saavat erilaisia muotoja. Nyt kaikki on niin sopivan muotoista, että menen nukkumaan ja herään uuteen työpäivään kello kahdeksalta varmaan ihan hiton virkeänä.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Avioliitto on ihmisoikeus

Lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta on toistaiseksi torpattu, mutta ei lannistuta. Ennemmin tai myöhemmin nämä kapeakatseiset ja epäloogiset jäärät joutuvat kyllä mukautumaan siihen, että tasa-arvo konkretisoituu entisestään - halusivatpa sitä tai eivät. Avioliitto on ihmisoikeus ja tasa-arvoinen avioliittolaki kuuluu ehdottomasti moderniin demokratiaan. Toisaalta siitä, onko maamme ns. oikea demokratia, voidaan olla montaa mieltä.

Anna Perho rustasi kasaan todella hienon kolumnin aiheesta, eikä minulla ole siihen paljoakaan lisättävää.


En ole koskaan ymmärtänyt seksuaalivähemmistöjen syrjintää ja kaikkein vähiten sellaista "hyi homot on pervoja" -tyyppistä leukojen louskutusta puhumattakaan kaikenkarvaisista Raamattuun takertujista, joista osa ottaa vanhan kirjan opetukset esille vain silloin kun se itselle sopii. Usein homofoobikkoja tuntuu homojen välinen seksi kiinnostavan enemmän kuin mikään muu ja mitähän se heistä kertoo? Eikö ole jotenkin äärettömän tahditonta puuttua siihen mitä muut ihmiset tekevät makuuhuoneissaan? Siis niin kauan kun kyseessä ovat aikuiset, jotka toimivat yhteisestä sopimuksesta?

Paljon kuulee myös sellaista, että ärsyttää "homosaatio" ja "homouden tyrkyttäminen". Voi herranen aika mitä hysteeristä sanahelinää. Siis että saa oikein heterojen luvalla olla homo kunhan pitää sen piilossa? Hyi tuollaisia heteroja, jotka noin ajattelevat. Seksuaalisuus on erittäin iso osa ihmistä ja se kehittyy jokaiselle luonnostaan juuri sellaiseksi kuin se on - ei siitä voi itse päättää.


Puolustan viimeiseen asti jokaisen oikeutta olla juuri niin homo, lesbo, trans, hetero tai mitä ikinä kuin mitä kukin itse haluaa. Jonkun seksuaalinen suuntautuminen ei ole keneltäkään pois ja aivan kuten ei ole olemassa vain yhdenlaista kauneutta tai älyä, ei myöskään ole olemassa mitään yhtä ainoaa ja oikeaa seksuaalista suuntautumista. Miksi emme iloitsisi siitä rikkaudesta ja moninaisuudesta mitä meillä on? Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja jokaisella tulee olla oikeus rakastaa ja astua avioon kenen kanssa tahtoo.


Tasa-arvoisen avioliittolain läpimenoa odotellessa voimme kuunnella vaikka tätä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Tärkeintä elämässä

Onnellisuus ja hyvinvointi ovat jatkuvasti esillä - ja ihan syystäkin - mutta viime aikoina olen tullut sellaisiin aatoksiin, että mitä enemmän kahta edellistä jahdataan ja vatvotaan, sitä kauemmaksi ne lipuvat. Ihmiset käyttävät suunnattoman paljon aikaa, energiaa ja rahaa onnen jahtaamiseen, vaikka se löytyy vain ja ainoastaan omasta sydämestä. Kuulostaa helpolta, mutta sen tajuamiseen menee melkein jokaiselta vuosikausia ellei peräti koko elämä.

Tiedän hyvin mistä puhun, sillä itselläni on sama hidas, mutta varma prosessi koko ajan menossa. Ikävää vain, että useimmat meistä havahtuvat muuttamaan kurssiaan vasta kun on jo todella paha olo eikä mikään muu auta. Itsepintaisesti vaiennamme alitajuntamme äänet ja yritämme mennä virran mukana, koska sosiaalinen paine on niin kova. Lopulta sydämen ääni hukkuu koko maailman kakofoniaan ja myöhemmin sitä joutuu meditaation, kirjallisuuden tai valmentajien avulla kaivamaan uudelleen esiin.

Opetteluun kannattaa kuitenkin panostaa ja ensimmäinen askel parempaan suuntaan on pysähtyminen ja tiedostaminen. Seuraavaksi kannattaa miettiä itseä, elämäänsä ja omia toimintamallejaan. Toiminko kenties itseäni vastaan ja miten se ilmenee? Mitä voisin tehdä, jotta eläisin itseni näköistä elämää? Mikä on lopulta elämässä tärkeää? Taloudellinen menestys vai hyvä olo, jota ei rahalla saa?

Olen jo aiemmin kirjoittanut Kaarina Davisin hienosta kirjasta blogissani, joten en lähde enempää ylistämään kyseisen henkilön ajatuksia, jotka ovat minuun niin suuren vaikutuksen tehneet. Liitän tähän kuitenkin hänen hienon mielipidekirjoituksensa Turun Sanomien sivuilta - niin täynnä tiukkaa asiaa se on. Voisiko tämän pakkoluetuttaa kaikilla rahauskovaisuuteen hurahtaneilla päättäjillä?


"Nyt on nähty, että pyrkimys jatkuvaan talouskasvuun ja kuluttamiseen ei luo työllisyyttä vaan työttömyyttä, sosiaalista eriarvoisuutta ja on ekologisesti kestämätöntä. Kulutusta koetetaan saada nousuun, vaikka se ei ratkaise ympäristö- tai velkaongelmia.

Poliittiset päätökset ovat vieneet Suomea suuntaan, johon moni ei halua mennä. Moni kaipaa elämäänsä kohtuutta, kiireettömyyttä ja onnellisuutta. 

Hyvinvointivaltion tarkoituksena on ollut parantaa yhteiskuntaa ja hyvinvoinnin edellytyksiä kuten terveyttä, koulutusta, demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Toimintaa on rahoitettu mm. korkealla verotuksella ja valtion omaisuuden tuotoilla.

Nyt vuoden ansioista lähemmäs puolet menee veroihin ja veroluonteisiin maksuihin. Sekään ei ole riittänyt vaan valtio on velkaantunut kestämättömällä tavalla ja kokoajan tulee uusia sääntöjä ja pakkoja.
Ruoan, asumisen ja energian hinnat ovat nousseet omistusten keskittyessä muutamille suuryritykselle. Palveluita keskitetään ja siirretään asutuksen ulkopuolisiin hehtaarihalleihin. Kansalaiset joutuvat ajamaan pitkiä matkoja saadakseen mitä tahansa palveluja ja syntyy yhä enemmän hiilijalanjälkeä, vaikka pyrkimyksen pitäisi olla kohti paikallistaloutta ja joukkoliikennettä. 

Teknologian kehittyminen ja alemman hinta- ja elintason maat ovat vieneet suomalaisten työpaikkoja. Noin 400 000 suomalaista on työttömänä, palvelujen laatu revitään jäljelle jääneistä työntekijöistä. Silti työelämään pitäisi sitoutua entistä tiukemmin ja eläkeikää nostetaan.

Kaivos- ja ydinvoimateollisuus ja ulkomaiset yritykset valloittavat maata. Koko taloussysteemi perustuu luonnonvaroille, mutta luonnolle ei anneta mitään arvoa. Jos luonnon tarjoamille asioille asetettaisiin hintalappu, olisimme lopullisesti konkurssissa. Arvomme ja toiveemme paremmasta maailmasta ovat jatkuvassa ristiriidassa tehtyjen päätösten kanssa. Elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, moni masentuu. 

Vapaaehtoisesti vähempään tyytyviä (nk. downshiftaajia) ja ekologisempaan elämään pyrkiviä on syytetty elitismistä ja kysytty miten hyvinvointiyhteiskunnan kävisi, jos kaikki hyppäisivät oravanpyörästä? Siitä tulisi sellainen yhteiskunta, jossa ihmiset tyytyisivät kohtuuteen.

Milloin säästäväisyydestä ja yritteliäisyydestä tuli pahe? Miten meidän käy, jos jatkamme nykyistä rataa? Todellinen hyvinvointi syntyy siitä, kun säästää raha- ja luonnonvaroja ja ymmärtää mitä ilmankin voi elää. Tarvitsemme entistä enemmän ihmisiä, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan vallitsevia ajattelutapoja ja tekemään omalla elämällään kokeiluja, muuten mikään ei muutu.

Jotta voimme luoda kestävän ja ekologisen elämäntavan, joka ei perustu velkaan, meillä pitäisi olla tavoite ja visio maailmasta, jonka haluamme luoda. Nyt Suomella ei sitä visiota ole.

Omaksuessamme ekologisemman elämäntavan oppisimme tyytymään kohtuuteen, jolloin työtä voitaisiin jakaa tasaisemmin ja vapaa-aikaa olisi enemmän. Meillä olisi aikaa hoitaa asioita itse, elämänhallinta ja onnellisuus lisääntyisivät, jolloin tarvitsisimme vähemmän verovaroin ylläpidettäviä palveluja.

Voimme muuttaa kaikki aiemmat käyttäytymistapamme ja pyrkiä taloudelliseen, ekologiseen ja sisäiseen tasapainoon ilman kulutuksen ja luonnonvarojen käytön lisäämistä, kunhan vain tahdomme ja päätämme niin. Onneksi yksilön muuttuminen on mahdollista, olipa yhteiskunta, jossa hän elää, millainen tahansa.

Kaarina Davis, Hämeenkyrö"

Ahneus on ihmisen synneistä suurimpia.
Katsokaa nyt mihin se on meidät vienyt.

Vieläkö muuten joku ilkeää sanoa Suomea hyvinvointivaltioksi?
Jos näin on, kehotan ottamaan tavaksi äärimmäisen perusteellisen median seuraamisen päivittäin. Ei ole myöskään pahitteeksi tarkastella tilastoja ja verrata syy-seuraussuhteita vähän kaikessa.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Sade huuhtoi juhannuksen

Juhannus oli kylmin ja sateisin naismuistiin. Tummanharmaat pilvet roikkuivat alhaalla ja heittivät vähän väliä vettä maahan. Lämpötila pysyi itsepintaisesti alhaalla kuin kiusaa tehden. Värjöttelimme urheasti terassilla paksut villapaidat päällä ja viinilasit kädessä. Suurimman osan ajasta vietimme sisätiloissa, söimme, joimme, pelasimme, leikimme koiran kanssa ja juttelimme.
Palelsi niin, etten uskaltautunut uimaan eikä moni muukaan mennyt.

Jotain muutakin jäi puuttumaan ja se oli tietysti aurinko.

Luultavasti tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että ensi vuoden juhannus on upea ja lämmin - niinhän se aina menee. Muutama hieno juhannus, yksi surkea ja niin edelleen.

Rasvainen kala maistui, viiniä oli enemmän kuin tarpeeksi ja uhkeat lupiinit komeilivat maljakossa harvojen valonsäteiden hyväiltävinä. Koko viikonloppuun mahtui yksi aurinkoinen hetki ja sen vietimme saunatorpan terassilla sormet kylminä, mutta nautiskellen.

En nukkunut kovin hyvin. Päätä riipivät liian monet ajatukset, sydänalassa velloivat tuhannet tunteet. Miten ihmeellistä onkaan elämä eikä siitä tahdo koskaan saada mitään otetta vaikka niin harhoissaan kuvittelisi.


Pukeuduin itsepäisesti valkoiseen juhannusmekkooni, vaikka se olisi kaivannut helteitä seurakseen. Päälle piti tietysti laittaa villatakki, jalkoihin villasukat ja sukkahousut. Ajattelin niittykukkia, usvaisia öitä ja juhannustaikoja, kaipasin, haikailin ja nielin pettymystä. Märkä ruohikko ei houkutellut, punkit vielä vähemmän.

Koira järsi muhkeaa luuta kaikessa rauhassa, näytti hampaitaan jos meni lähelle ja oli ottavinaan herkkupalan siltä pois.

Viimeisenä päivänä vierailimme Vammalan kirjamuseossa, Pukstaavissa. Se oli upea elämys tällaiselle kirjafriikille ja lukutoukalle. Upea vanha rakennus oli täynnä teemahuoneita, joissa esiteltiin kirjan historian eri vaiheita. Vehreällä pihalla kohosi melkein satavuotias tyylitelty huvila hulppeine torneineen. Hyvin kaunis miljöö, jota olisin ihaillut pidempäänkin, mutta aika loppui kesken.

Bussimatka kotiin tuntui pidemmältä kuin menomatka. Ei jotenkin huvittanut. Tässäkö kaikki oli?
Ilmeisesti.

Sade huuhtoi juhannuksen pois. Pesi mielestä turhat luulot, odotukset, vaatimukset. Jätti jäljelle puhtauden, tyhjyyden, uuden polun josta askeltaa varovasti, kevyesti.

torstai 19. kesäkuuta 2014

En enää ikinä pukeudu mustiin

Melkein jotain tämän suuntaista olen saattanut parin viime vuoden aikana puuskahtaa, mutta väärässä olin. Vaikka minulla on hyvin vahva ja vakiintunut oma tyyli, joka pyörii nykyisin lähes yksinomaan hempeiden värien ja pitsihörselöiden välillä, toisinaan on sopiva hetki mustavalkoiselle minimalismille ja nostalgisille rock-vaikutteille.

Kaapissani ei paria klassikkoa lukuun ottamatta taida enää mustia vaatteita edes olla, mutta kirppiksellä näköpiiriini osui tämä ohuenohut ja käsin nypelletyn näköinen musta neule, jota en voinut vastustaa. Kaikki repaleinen ja viimeistelemättömän näköinen kiinnostaa, etenkin jos kyseessä on monitoimivaate, jonka voi pukea minkä tahansa kanssa. Hyvät perusvaatteet ovat kuin luotuja kiireessä säheltämiseen.

Vielä kun löytäisin tällaisen neulekaunottaren muissakin väreissä. Esimerkiksi valkoisena ja beigenä.
Tosin voi olla, etten enää sen jälkeen jaksaisi arkipäivinä mihinkään muuhun pukeutua.


Tänään yhdistin neuleeseen mustan puuvillahameen, kiirekampauksen ja kotona villasukat, koska jalkani palelevat helposti.

Olin Myllypurossa töissä ja työpäivän jälkeen äkkäsin siinä ostarilla Seppälän Outlet-myymälän. Piipahdin katsomaan, löytyisikö sieltä mitään jännää ja löytyihän sieltä. Rekillä roikkui pitkä valkoinen pitsimekko oikein odottamassa, että poimisin sen mukaani ja niinhän minä innokkaan sovituksen jälkeen tein. Kaunis mekko maksoi vain 15 euroa ja se on täydellisen mittainen, kevyt ja hulmuava kesämekko.


Mekko päällä kotona liihotettuani sain unelmointiin taipuvassa mielessäni kehiteltyä muutamia mielikuvia siitä, kuinka pian koittavana juhannuksena käyskentelen kukkaniityillä tuo mekko ylläni ja kukkaseppele hiuksissani samalla kun yötön yö väreilee ohuessa usvassa eikä yksikään itikka tai kylmyys kiusaa.

Todellisuus voi tietysti olla hiukan toisenlainen, mutta ainakin tälle mekolle tulee runsaasti käyttöä tänä kesänä.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Juoksin itseni juntturaan

Keväällä intoilin vasta-aloitetusta kuntoiluharrastuksestani, mutta aika äkkiä siinä kävi niin, että onnistuin lenkkeilyllä jotenkin niksauttamaan alavartaloni vinoon. Jumituksen ja kivun takia liikunta loppui liian lyhyeen ja varasin sitten ajan hierojalle.

Jumitus meni niin pahaksi, etten pystynyt kävelemään kunnolla vaan joka askeleella tunsin alavartalon vääntyvän jotenkin vinoon ja alaselän lihakset olivat yhdessä kipeässä sumpussa. Tätä olotilaa ei tietenkään yhtään auttanut se, että joudun istumaan koneen äärellä ihan liikaa, koska opiskelen myös kesällä ja joudun koko ajan juttuja kirjoittelemaan. Sen verran tapahtui edistystä, että siirsin läppärini nyt eteisen korkean lipaston päälle, niin voin välillä seistä se ääressä. Jatkuva istuminen tuhoaa ryhdin ja varmaan kaiken muunkin järkiparkaa myöten.

Nyt olen käynyt kuukauden ajan joka viikko hieronnassa. Tämä kipu ja liikkumisen vaikeus on kyllä niin pahaa laatua, että edessä on myös fysioterapiakäynti ja luultavasti myös muotoillut pohjalliset, jotta saan kieroon menneen alavartaloni taas suoraksi ja askelluksen oikeanlaiseksi. En ole varma mitä tapahtui tai mitä tein väärin, mutta kai sillä on jotain tekemistä minun fysiikalleni sopimattoman liikunnan ja sen kanssa, että toinen jalkani on puoli senttiä toista lyhyempi ja selkärankakin aina ollut vähän enemmän kiemuralla kuin pitäisi. Personal trainerina työskennellyt hierojani suositteli lämpimästi lenkkeilyn ja kuntosaliharjoittelun vaihtamista joogaan ja uintiin, koska ne sopisivat rakenteelleni paremmin ja vahvistaisivat keskivartalon lihaksia.

Mielelläni vaihdankin lajia. Raha on vain se toinen ongelma kuten aina.
Jaa, että liikuntako ilmaista? No, eihän se ole.

Joogaa voi tietysti harrastaa kotona - kiva joogamattokin löytyy jo - mutta aloittelijana olisi syytä ensin mennä asiantuntevan ammattilaisen oppiin. Väärästä tekniikasta voi koitua suurtakin vahinkoa jos omin päin alkaa harrastamaan. 

Helsingissä asuvat joogailevat lukijani, vinkkejä edullisista joogamestoista saa kernaasti jakaa! Olen nimittäin ihan hukassa.

Ja se uinti. Voi, en tiedä. Se olisi hieno harrastus, mutta inhoan ja kammoan uimahalleja.

Ei puhettakaan, että voisin pitää korkokenkiä, kantaa mitään raskasta tai juosta kovalla alustalla ilman kipuja, joten nyt olen pitänyt jaloissani vain tennareita tai matalia sandaaleja. Sääkin on oikein kesäinen eli sataa tihuuttaa ja koleus menee luihin ja ytimiin, joten hameen, pitsipaidan ja rotsin lisäksi verhoan jalkani ohuilla sukkahousuilla. Haaveilen helteistä, mutta niin varmaan moni muukin.
Vielä pitää odottaa.


Hieronnan jälkeen muutama otos päivän asusta ja turvonneesta naamasta vessan kaakeleiden keskellä. Viimeinen kuva lisätty, koska näytän harvinaisen typerältä, kuten minulla joskus on tapana.

Tunnen itseni vanhaksi käppänäksi tämän selkäkivun takia. Jotenkin olen tyhmästi ajatellut, että tällaiset vaivat tulevat sitten joskus vanhana kun muutenkin kolottaa ja tarvitsee keppiä avuksi etenemiseen. Ehkä nuoriso oli ennen vanhaan paremmassa kunnossa kun eivät istuneet päivät pitkät koneen ääressä kuten nykyään.

Voi, miksi en ole osannut valita sellaista alaa, jossa ei tarvitsisi koko ajan istua?
Haluan liikkua. Luonnollisesti ja luontevasti.

Nyt yritän miettiä jotain uusia järkeviä ratkaisuja elämääni.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

1706

Olipa kerran kaunis kesäkuinen iltapäivä kauan sitten.
Tai vähän aikaa sitten.
Ihan miten vaan.

Tuollaisena päivänä minä synnyin.

Aikoinaan syntymäpäivä oli niin iso asia, että sitä kuului aina juhlia. Pikkutyttönä minulla oli prinsessamekko, kermakakku kynttilöineen ja leikkikaverit sekä serkut koolla. Piti olla kauniisti paketoituja lahjoja, karnevaalikeksejä ja onnittelulaulu.

Teininä riitti kavereiden seura ja pirskahtelevan makea siideri, iloinen nousuhumala valoisan kesäyön syleilyssä, tunne siitä, että koko maailma on minua varten ja voin tehdä mitä vain.

Kun täytin 15, silloinen poikaystäväni osti minulle tulipunaisen ruusun ja kirjoitti pitkän rakkausrunon. Ruusun kuihduttua säästelin sitä pitkään vielä senkin jälkeen kun kaikki hajosi käsiin.

Aikuisena juhlin muutaman kerran railakkaasti isommalla porukalla, mutta vuosien vieriessä koko homma on hiipunut. Kai se on myönnettävä, ettei vanheneminen innosta yhtään. Siitä tarinoin aika pitkästi viime vuonna, joten en kirjoita samaa uudelleen.

Haluaisin unohtaa koko syntymäpäivän, iän ja kaikki siihen latautuvat odotukset, joita en pysty enkä halua täyttää, mutta se on vaikeaa. Aina lähipiiristä joku tai jotkut muistavat ja muistuttelevat. Tarkoittavat tietysti hyvää, mutta eivät ymmärrä sanoessani, ettei juhliminen kiinnosta. Ehkä joskus tulevaisuudessa, ehkä ei, mutta ei juuri nyt. Juhlin mieluummin juhlimisen arvoisia asioita.

Tänään olin umpimielinen aamusta asti, nakkelin niskojani, kieltäydyin lahjomisesta ja huomiosta ja pyrin pakenemaan joka tilanteesta. Verhouduin arkeen kuin kaapuun ja yritin piiloutua. Lähdin kaupungille muina naisina kuljeskelemaan ja kaupoissa kiertelemään ikään kuin olisi ihan tavallinen tiistai. Poikkesin muun muassa Hakaniemen Kauppahallin Keliapuodissa.


Ja mitä löysinkään?

Nyt köyhät kyykkyyn! Tässä nimittäin näette 12 euron leivän. Ihan helvetin hyvää leipää, kunnon saaristolaislimppua. Gluteenittomuus varmaan selittää porvarihinnan, jota kukaan tervejärkinen ei maksa.


Minulle kävi klassisesti eli katsoin hinnan väärin ja meinasin saada aivoverenvuodon kassalla oikean hinnan pamahtaessa näyttöön. Tuossa vaiheessa en enää kehdannut perääntyä vaan kaivoin kuvettani kiltisti.

Kotona asetin hienon leivän kultaiselle alustalle ja palvoin sitä hetken ennen kuin upotin veitsen sen tummaan pehmeyteen. Mikä maku! Ja oikeaa voita kyytipojaksi. Kyllä tästä kannatti maksaa - tällä kertaa. Pistän vaikka synttäripäivän piikkiin.


Kaupoissa kiertelyn jälkeen tuli vähän tylsää, joten kilautin kaverille ja pyysin seuraksi syömään. Nälkä raaviskeli vatsaa sen verran ikävästi, että oli pakko saada jotain todella hyvää. Menimme siis Sörkän Fafa'siin ja tilasin muhkean juustosalaatin, joka oli vähän enemmän kuin salaatti. Kuva puhukoon puolestaan. Törkeän hyvää ja myöskin edullista. Suurin osa annoksista on alle kympin ja palvelu on ihan loistavaa.

Ihmeellistä, ettei tuolla tule käytyä useammin, mutta tämän juustoisen makuelämyksen jälkeen se asia muuttunee.

Hmm.
Useimmat ihmiset, sanotaanko noin 90 %, eivät koskaan muista muiden syntymäpäiviä. Eivät osaa enää kirjoittaa tärkeiden ihmisten merkkipäiviä kalentereihinsa kuten ennen tehtiin vaan havahdutaan vasta Facebookin mahdollisiin muistutteluihin, että "onnittelepas nyt tätä henkilöä kun hänellä on syntymäpäivä". Sitten naputellaan niitä konemaisia "ONNEA!" -viestejä satamäärin.


Yök. Itse en velvollisuusonnitteluja halua ja juuri siksi syntymäpäiväni on pärstäkirjassa piilotettuna. Kaikista tuntemistani ihmisistä viisi muistaa joka vuosi syntymäpäiväni. Jos esitän, ettei synttäreitäni ole enkä vanhene koskaan, ehkä hekin unohtavat sen?

Vauvanaamaisuutenikin saa ihan uuden positiivisen puolen kun keksin sellaisen tarinan, että 80-luvulla minusta tehtiin vampyyri ja sen vuoksi en vanhene koskaan. Tai, oikeasti voisin olla vaikka 200-vuotias. Nykyään kukaan ei usko vampyyreihin, joten voin rauhassa väittää niin siihen asti, että valkotakkiset tulevat ja vievät minut hourulaan. Siellä voin sitten raapustella tuskaisia runoja ja kuolla kurjuuteeni kunnes taidekriitikot ja snobit 50 vuoden päästä haltioituvat tekemästäni potaskasta ja nostavat minut jalustalle.

Tähän on ehkä hyvä lopettaa. Älykkyydellä maalattu kuoreni alkaa murentua ja alta paljastuu viiden tähden sekopää.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

GoT 4 - viimeistä viedään

(huom, juonipaljastuksia)

Ja taas loppui viimeisin erä Game of Thronesia. Kyllä tätä tuotantokautta oli odotettukin - tai ainakin itse hermostuneena käsiäni väännellen kyselin vähän väliä, että joko? Joko? Ahmin jokaisen jakson kuin nälkää näkevä, sillä koukutuin tähän silmiähivelevän upeaan sarjaan ensimmäisestä jaksosta lähtien. Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Vaikka olen enemmän kirjojen kuin elokuvien ja tv-sarjojen ystävä, en poikkeuksellisesti ole vielä Game of Thrones -kirjasarjaa lukenut. Ensimmäisen osan sain viime vuonna lahjaksi, mutta se on edelleen lukematta. Tavallaan myös tykkään siitä jännityksestä sarjaa katsoessa kun en voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sarja on miljoonabudjetilla tehty ja sen huomaa: puvustus ja lavasteet ovat huippuluokkaa, juoni tempaa mukaansa ja pitää otteessaan joka hetki ja näyttelijät ovat aivan loistavia. Jos nyt jotakin huonoa pitää keksiä, niin jotkut jaksot junnaavat vähän paikallaan - etenkin tällä tuotantokaudella - mutta en pidä sitä kovin pahana asiana. Eniten kyllästyttää Daeneryksen äititeresamainen hilluminen aavikoilla. Koska hän oikein saapuu taistelemaan valtaistuimestaan?

Sillä välin muut kyllä taistelevat ja aika komeasti nyt viimeisimmissä jaksoissa taisteltiinkin. Jättiläiset oli todella hienosti toteutettu ja Jon Snow'n rakastetun kuolema oli aika riipaiseva. Kuten aina, Tyrion pelasti koko (viimeisen) jakson pistämällä köniin niitä, jotka sen ansaitsivat. Olin ostanut lohtusuklaata siltä varalta, ettei Cersei kuolekaan ja sille tulikin sitten tarvetta. Kuinka kauan pitää fanin vielä odottaa, että se kylmä ja ilkeä narttu pääsee hengestään?

Kevennykseksi muutamat internetin syövereistä poimitut meemit. Rakastan näitä.


Jään jälleen innolla odottamaan jatkoa tälle mahtavalle saagalle. Jos saa toivoa, niin seuraavalla tuotantokaudella Cersei kuolee, Jaqen H'Gar tulee takaisin ja Jaime ja Brienne saavat toisensa. Kiitos ja näkemiin.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...