tiistai 1. huhtikuuta 2014

Aprillipila

Aprillipäivä on kärsinyt inflaation Facebookin myötä. Päivä on alusta lähtien pilojen osalta ihan laimea, kun joka iikka yrittää juksata ja minuutin päästä siinä on joku kiljumassa, että aprillia tai huono aprillipila ja päläpälä.
En sitten yrittänytkään aprillata ketään.
Yöllä oli tarkoitus, mutta sitten unohdin ja nukahdin.

Jaksan yhä vain ilakoida siitä, kuinka Lauri uskoi aprillipilani vuonna kivi ja kirves. Väitin ajaneeni pääni kaljuksi ja se meni ihan täydestä, hahaha.

Aivoni ovat stressin ja paniikin kyllästämät. Olen nyt lähes kaksi kuukautta lykännyt erään haastattelun tekemistä, enkä uskalla vastata outoihin numeroihin kun pelkään päätoimittajan soittavan ja karjuvan, että missä helvetissä se juttu viipyy. Kuulostaa jo melkein Sex and the Cityn Unoriginal sin -jaksolta - paitsi ettei minulle ole luvassa mitään yhtä hohdokasta kuin Carrielle.

Minusta tuntuu, että ainoa palkinto, jonka voisin saada, olisi Trolli-Finlandia, sen verran säälittäväksi nyhjäämiseksi on elämäni mennyt. Olen tehnyt rästihommista taidetta ja kasaan niistä parhaillaan Eiffelin tornia. Kaikki tapahtuu aina huomenna ja sitten kun se huominen tulee, valun alas tuolilta ja alan tuijotella seiniä. Olen kärsimätön ja levoton, en jaksa odottaa mitään enkä ketään ja eksyn usein kotimatkalla. Maisemanvaihdos ja loma tekisivät terää, mutta niitä joutuu vielä odottamaan.

Sain kerrankin mukavan kirjeen postissa, jonka mukaan kesälomani on tänä vuonna jopa 28 päivän mittainen. Ai saakeli! Jos minä NYT pääsisin sinne reissuun? Mielessäni siintävät Italian maalaismaisemat, notkuvat ruokapöydät ja historialliset nähtävyydet. Naputtelin juuri luottokorttihakemuksenkin menemään, että saan jonkun äkkilähdön tai tarjousmatkan tilattua heti kun sellainen eteen tulee. Palkkapäivän odottelusta ei odottamattomissa tilanteissa paljon kostu jos tilillä ei sillä hetkellä ole tarpeeksi rahaa.


Aurinkokin on ruvennut taas paistamaan ja kasvoja lämmittää ulkona mukavasti. Tarvitsen ehdottomasti uudet ja romanttiseen tyyliini sopivat aurinkolasit, mutta sopivia ei ole tarjolla missään. Kaikissa edullisissa malleissa on joko liikaa bling blingiä tai ne ovat muuten vain kummallisen näköisiä.

Olen pukeutunut samoihin vaatteisiin jo kolme päivää, koska ne ovat niin kivat enkä totta puhuen jaksa valikoida vaatekaapista mitään muutakaan. Housuja en ole aikoihin pitänyt, koska hameet ovat paljon kauniimpia ja naisellisempia, mutta lisää uusia sukkahousuja pitäisi jostakin löytää ja pian. Töissä välillä kommentoidaan, että kuinka minä tarkenen minihameessa ja aina jaksaa huvittaa se, kuinka ihmiset eivät ymmärrä, että sukkahousujakin voi pukea useammat päällekkäin. Silloin ne lämmittävät ihan yhtä paljon tai vähän kuin housutkin.

Kommentoidaan asujani ja ulkonäköäni aika paljon muutenkin ja välillä se tekee oloni vähän kiusaantuneeksi. Voisin tietysti pukeutua töihin mahdollisimman neutraalisti, mutta jatkuvasta vaatteiden vaihtamisesta ja vaatekassin mukana kuljettamisesta koulussa ja kaikkialla koituisi kyllä kohtuutonta vaivaa minulle. Minulla ei siis ole mitään yhtä työpaikkaa vaan kohde vaihtelee joka kerta, koska teen työtä asiakkaiden kotona.


Jatkan oman surkuhupaisuuteni ihmettelyä. En ole onnistunut kitkemään itsestäni myöskään myöhästelyä vaan se elää ja voi hyvin edelleen. Suurin syy lipsumiseen on se, että olen aamuisin ja aamupäivisin käsittämättömän unelias enkä tahdo millään saada itseäni ylös sängystä. Vaikka koulu alkaisi kahdelta päivällä, onnistun myöhästymään siitäkin ja ennen lähtöä heitän kiireessä puoliksi syödyn jogurttiannoksen jääkaappiin ja jätän teen pöydälle jäähtymään.

Tuntuu vaikealta tehdä tällekään asialle juuri nyt mitään kun kaikki muukin lähtee lapasesta jatkuvasti. Oloa helpottaa jos ulkoistan syyn muualle. En voi tehdä sitä tai tätä, koska on liian aikaista/myöhäistä/pimeää/kylmää/nihkeää/vaikeaa ja niin edelleen. Suon tämän itselleni hermoromahduksen välttämiseksi.

Aion kyllä ryhdistäytyä.
Joskus.

Lisäksi on tietysti - tosin kaikki julkisen blogin asettamat rajoitukset huomioon ottaen - todettava, että elämäni on ollut täynnä niin isoja kriisejä parin viimeisen vuoden ajan, että ne ovat vieneet voimani lähes täysin ja palautumisessa menee oma aikansa. Yritän olla armollinen itselleni, mutta tunnen myös jatkuvaa syyllisyyttä ja riittämättömyyttä, käyn jokapäiväistä taistelua niiden kanssa ja yritän jotenkin pärjätä.


ONNEKSI ON CHAI-TEETÄ! Juon sitä litroittain joka päivä (ja yhtään pienempi kuppi ei riitä).
Levottomuus ja kokonaisvaltainen epävakaus heijastuu myös ruokavaliooni. Minulla on ihmeellisiä, pakkomielteisiä kausia, kun on pakko syödä tai juoda jotakin tiettyä kahmalokaupalla. Sitten kun kyllästyn, addiktion kohteeksi vaihtuu joku toinen. Nyt on tällainen chai-teekausi. Sitä edelsi toffeekausi. Mitähän seuraavaksi?

Ja mikä se päivän aprillipila siis oli?
No se, että otan itseäni niskasta kiinni ja ryhdyn taas kunnolliseksi kansalaiseksi, joka hoitaa aina kaiken velvollisuudentuntoisesti ajoissa.

Paskat.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Ruuvit löysällä

Jokavuotinen inhokkini eli kellonaikojen ronkkiminen on taas täällä. Milloinkohan tästä ihmisten kiusaamisesta päästään eroon? Monessa muussa maassa ollaan jo otettu sivistyksessä askel eteenpäin ja luovuttu moisesta sirkustelusta, mutta ei Suomessa. Ei vielä.
Vai pitääkö itse hakea politiikkaan, jotta tämä kauhea epäkohta saadaan muutettua?

Tiedetään. Aina löytyy laumoittain niitä, joiden mielestä kyseessä on niin mitättömän pieni asia, että siitä valittavat ihmisparat saattavat vain itsensä naurunalaisiksi. Aina on niitä, joiden mielestä ihan kaikki vallitsevat normit ja säännöt tulee mukisematta hyväksyä tai muuten on turhasta nillittävä kermaperse.

Niinpä niin.

Osalla ihmisistä on käsittämätön tarve määritellä jokaisen ongelman painavuus omista lähtökohdistaan käsin ymmärtämättä, että se itselle merkityksetön asia voi aivan hyvin olla toiselle todella suuri ja ihan syystä. Hyvin nukkuvat ihmiset eivät välttämättä käsitä, kuinka joku voi nukkua huonosti ja niin edelleen. Tutkimustenkin mukaan esimerkiksi sydänkohtausten määrä lisääntyy aina kellonaikojen siirtämisen jälkeisenä maanantaina (tosin uskallan väittää, että aika monen sydänkohtausriski kasvaa ylipäätään maanantaisin). Lisäksi ihmiset kärsivät univaikeuksista ja väsymyksestä ja eläimet tarkkoine sisäisine kelloineen menevät sekaisin ja metelöivät sitten nälkäänsä.

Itse sain taas tunnin vähemmän unta kuin normaalisti. Muutamana peräkkäisenä vapaapäivänä siitä ei olisi niin kovasti haittaa, mutta kun pitää herätä aikaisin töihin, niin väsymys ja kärttyisyys on taattu.
Sivuhuomautuksena, tällaisen iltavirkun ja unikeon elämässä kaikki, mikä tapahtuu ennen klo 11 aamulla on aikaisin. Ennen kahdeksaa heräämisen pitäisi olla laitonta.


Muistan myös sellaisia aikoja, kun en pahemmin seurannut tiedotusvälineitä ja jäin täysin pimentoon koko kellonaikarumbasta. Siinä olikin sitten mukavaa soitella töihin ja kavereille, että sori sori... tulossa ollaan.

Vuorokauden pidentäminen keinotekoisesti sopisi minulle paremmin kuin hyvin, vaikka emme maan pyörimiseen ja yön tuloon voikaan vaikuttaa, mutta kun minä tarvitsen lisää tunteja, lisää päiviä, lisää viikkoja. Vaikka suurin osa ajastani näyttäisi nykyään menevän säälittävän näköiseen jumittamiseen, uskottelen itselleni saavani enemmän aikaan jos sitä aikaa vain olisi enemmän.

Mikään määrä tunteja ja päiviä ei kuitenkaan taida riittää siinä vaiheessa, kun on pakko todeta motivaation olevan pyöreä nolla. Kouluhommat kiinnostavat kuin kilo paskaa ja ensimmäistä kertaa useimmat niistä ovat törkeästi myöhässä. Istutan itseni koneen ääreen päivittäin ja sivallan selkääni henkisellä ruoskalla, mutta mikään ei auta. En vain saa tehtyä, ei vain tule mitään. Lopulta tuijotan ruutua katse lasittuneena ja mietin vihreämpää ruohoa ja vapautta jossain kaukana.
Ja aika usein päädyn sitten tekemään jotain ihan muuta kuin mitä pitäisi.

Koulukirjani ja muu oppimismateriaali on toki sinänsä kiinnostavaa, mutta kun mikään niistä ei kiinnosta juuri nyt

Mikä minua sitten kiinnostaa? 
Nukkuminen, rentoilu, lomahaaveet. 
Asiat, jotka eivät liity nykyiseen, kapeaksi käyneeseen elinpiiriini.
Ja monet muut jutut, jotka eivät hyödytä tätä yhteiskuntaa tai tee minusta tuottavaa veronmaksajaa.

Olipa kerran syyllisyys, joka oli hyvää pataa turhautumisen kanssa.


Koskaan ennen ei esseen raapustaminen ole tuntunut niin vaikealta kuin nyt. Suoraan sanottuna naama irvessä yritän saada edes yhden sivun naputeltua kasaan ja sen jälkeen tarkastelen tuotostani ivallisesti: etkö parempaan pysty?
Ja vastaan rehellisesti: juuri nyt en, kiitos kysymästä.

Olen lähes vakuuttunut siitä, että stressi, väsymys ja tylsät, arkiset asiat ovat istuttaneet aivoihini jonkin tyhmennysviruksen, joka syö aivosoluparkojani kovaa vauhtia. Älykkyysosamääräni laskee muutaman prosentin kuukaudessa, ruuvit löystyvät ja lopulta putoavat, henkevä keskustelutaitoni ja analyyttinen ajattelukykyni ruostuvat ja katoavat lopulta kokonaan. Sitten kun olen vanha, jostain kaupasta varmaan saa Mensan älykkyyspillereitä, joilla voin korjata tilanteen ja muuttua takaisin itsekseni.

Tiedän, että otan monet asiat hirveän raskaasti ja kuormitan itseäni turhaan. Ystäväni moittivat minua liiallisesta itsekriittisyydestä ja stressaamisesta, mutta en osaa lopettaakaan. Eniten tässä nyt häiritsee se, että koen menettäneeni osan itsestäni jonnekin arjen ahdistaviin rutiineihin ja toinen toistaan seuraaviin oppimistehtäviin, joihin en lopulta keksi mitään kirjoitettavaa. Ennen olin terävä ja ylpeä tarkasta muististani, nyt tunnen suurta pettymystä havaitessani ison osan näistä ominaisuuksista joko kadonneen kuin pieru Saharaan tai sitten ne ovat vaipuneet unholaan jonnekin alitajuntani hautausmaalle.

Pitäisi vain rentoutua ja lässytilää, sitten kaikki muuttuu paremmaksi.
Ihastuttavan helpon kuuloista.

(se olisi helppoa jos nyt voittaisin muutaman miljoonan ja voisin heittää hyvästit työlle ja opinnoille)

En antanut itselleni edes lupaa lähteä salille ennen kuin olen saanut kaikki rästihommat tehtyä, mutta kuinkas kävikään. Tuossa nuo hommat edelleen ovat nätissä pinossa ja sitä katsoessani tulee heti vessahätä, kiire ulos, tarve pestä ikkunat, mennä nukkumaan, soittaa jollekin, lähteä hakemaan viiniä, lukea vanhoja reseptejä tai putsata kynnenaluset.

Ei tämä toimi. Pakko keksiä jotain muuta.
Ja pakko vaikkapa huhtikuun kunniaksi aloittaa se saliharrastus heti huomenna - ei tästä muuten mitään tule.

Siirtelen läppäriä kotona edestakaisin ja omaa rauhaa kaivatessani linnoittaudun makuuhuoneeseen, jossa on näin älyttömän epämukava työskentelypiste: lipasto ja jakkara. Eipä ole paljon valinnanvaraa ja jos menen koneen kanssa sänkyyn ja yritän lukea politiikan tehtäviä, nukahdan, näen unta Kekkosesta ja herään kauhusta kankeana.

Nykyään on siis hieman vaikeaa vastata keveästi joka puolelta sateleviin mitä kuuluu -kysymyksiin, joihin yleensä odotetaan jotain latteaa ihan hyvää -vastausta. Aika usein ihmiset myös odottavat - opiskelijan statukseni tietäessään - että biletän koko ajan ja elämässäni sattuu ja tapahtuu hurjasti kaikkea jännää, josta tarinoimalla voisin heidän uteliaisuutensa tyydyttää.

Hmm, tykkään kyllä jutella lukemistani kirjoista milloin tahansa. Harmittaa vain jos keskustelukumppanilla ei ole aiheesta hajuakaan.


Kaikki rohkeasti alkaneen aurinkoisen kevään asuistani ovat olleet hempeän väristen pitsien kuorruttamia, kevyitä, tyttömäisiä ja romanttisia. Olen yrittänyt etsiä vaalean sävyisiä, kauniita sukkahousuja joka ikisestä vastaan tulleesta ketjuliikkeestä, mutta jostain kumman syystä ei löydy muunlaisia kuin mustia, harmaita ja muita tummia. Miksiköhän? Nyt on sentään kevät ja vaaleat värit jyräävät muissa vaatteissa.

Nuo hauskat liukuvärjätyt pitsisukkikset löysin jostain alekorista vitosella, ei paha. Pitsitunika on kirpparilta ja ilmeisesti jonkun itse tekemä - sen verran huoleton on saumojen viimeistely ja takakappaleen malli. Toffeen värinen vakosamettiminari hipoo säädyllisyyden rajoja, mutta pidän sitä silti.

Olen yrittänyt olla kihartamatta hiuksiani raudalla enää, koska huomasin sen polttaneen hiusteni latvat. Jouduin pitkin hampain niitä pari senttiä saksimaan ja nyt toivon parasta. En halua kovin paljon pituudesta pois, koska tarkoitus on kasvattaa mahdollisimman lähelle lattiaa ulottuva vanhan ajan liehuletti, joten yritän pysyä kohtuudessa kuontalon muotoilun suhteen. Olkoot sitten välillä luonnontilassa eli siinä hevosenjouhimaisessa söherössä.


On tullut meikattuakin paljon vähemmän kuin yleensä, mutta yllätyksekseni viihdyn vähäisemmässä meikissä yhä paremmin. Luonnollisemmat kasvot yhdistettynä keveisiin materiaaleihin ja vaaleisiin väreihin on jotenkin vastustamattoman raikas yhdistelmä, joka huonona päivänä voi aivan hyvin kohentaa mielialaa. En näytäkään niin väsyneeltä kuin olin kuvitellut ja ihokin näyttää paremmalta ilman paksua kerrosta halpispuuteria, joka pakkautuu ikävästi huokosiin ja nenänpieliin.

Ostoslistalle on päätynyt muutamia meikkituotteita, mutta saa nähdä, koska jaksan perehtyä siihen ja kaikessa pihiydessäni ottaa selvää, mistä haluamani tuotteet irtoaisivat halvimmalla.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Äksynä ja kipeänä

On tässä pari päivää ollut taas vähän flunssainen olo: kurkku ja korva kipeinä, nenä vuotaa. Olen ani harvoin sairaana (ja muistan tietysti korostaa tätä joka käänteessä) ja pari viimeistä kertaa ovat menneet päivässä ohi. Tämäkin tauti johtuu ilmiselvästi pitkään jatkuneesta alavireydestä ja tappavasta stressistä, joten päässä vika ja sen jälkeen kehossa.

Nyt on sitten ensimmäinen kerta tässä työpaikassa, kun joudun ottamaan sairaslomaa. Huomenna olisi ollut hoidettavana sairaalabakteeria kantava nainen, jonka luokse ei saa mennä kipeänä. Omasta mielestäni olen työkunnossa, mutta viis siitä. En tietenkään voi mennä tartuttamaan potilasta, jolle pienikin flunssa voi olla kohtalokas. Ei sitten muuta kuin soitto duuniin ja ilmoitus saikusta.

Aloin heti tuskastuneena ajatella, että eivät kai ne nyt luule minun kärsivän krapulasta ja laiskuudesta tai jotain. Viikonloppuisin tai maanantaisin sairaslomaa tarvitsevat varmasti usein tulkitaan sellaisiksi, vaikkei sitä ääneen sanotakaan. Ikävä juttu niille, jotka ovat oikeasti kipeinä. Tautihan ei viikonpäivää katso.

Oli todella vaivaannuttavaa soittaa työpaikalle ja ilmoittaa sairaslomasta. Hermoilin sitäkin, saavatko he ketään minun tilalleni ja tuleeko jotain syyllistämistä. Ei tullut ja kaikki meni hyvin. Minulla on kai jokin tunnollisen ja kiltin suorittajatytön syndrooma, kun vetkuttelen viimeiseen asti ilmoitusta sairaslomastani ja kiemurtelen epämääräisessä syyllisyydessä. Ei kai minua pidetä laiskana?


Muistan, kuinka vuosia sitten Tampereella asuessani oli niin helppoa ja vaivatonta hakea sairaslomaa. Se tuntui hyvältä etenkin silloin, kun oli niin huonovointinen, ettei olisi mitenkään jaksanut tuntikaupalla jonottaa ja tulla pompotelluksi vastaanotosta toiseen kuten nyt täällä pääkaupungissa. En tiedä miksi ja miten kaikki muuttui, mutta nykyinen systeemi on suoraan sanottuna perseestä. Miksi pitää aamukahdeksalta olla puhelimessa jonottamassa ja varata lääkäriaika vain yhden helkkarin lapun takia? Erityisen inhottavaa tämä on heille, jotka ovat niin kipeinä, että laatta lentää tai kuume heikentää täysin. Siinäpä sitten vietetään sairaslomapäivä ensin bussissa tai muussa julkisessa ja sen jälkeen tuntikausia jonottamalla.

Eikö olisi kaikille helpompaa jos se sairaanhoitaja vain nopeasti kirjoittaisi sen lappusen?

Huomenna on siis jonotusta luvassa ja siinäkin on yksi syy, miksi olisin mieluummin mennyt töihin kuin jäänyt saikulle. Ei maksa vaivaa viettää koko hiton päivää jossain päivystyksessä jonkun kurkkukivun takia.

Aikaisempina vuosina pätkätöissä olen mennyt jopa kuumeisena töihin, koska pelkäsin saavani potkut. Työnteosta se kuume sitten nousi ja seuraavana päivänä oli pakko jäädä kotiin. 

Ja kyllä, sain potkut. Olen kaksi kertaa elämässäni saanut koeajalla potkut siksi, että tulin kipeäksi. Eipä tulisi mieleenkään hakea näihin työpaikkoihin toista kertaa, vaikka oikein tarjottimella tarjottaisiin työtä.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Salille mars!

Jos säännöllistä pyöräilyä ei lasketa, siitä on liikaa aikaa kun viimeksi kuntoilin. Ja ollakseni ihan rehellinen, pyöräni hajosi toissakesänä enkä saanut aikaiseksi korjauttaa sitä, joten sekin liikuntalaji jäi siihen. Olen aina ollut enemmän hyötyliikkuja kuin vartavasten treenaaja. Ajatus kuntosalille menemisestä on tuntunut todella vieraalta. Olen joskus vuosia sitten muutaman kerran käynytkin, mutta tuntuu yksinkertaisesti typerältä hikoilla ja suorittaa sisällä seiniä tuijotellen kun minulle luontevampaa on samoilla luonnossa ja nauttia kaikilla aisteilla myös ympäristöstä. Tanssiharrastukset ovat asia erikseen ja niiden vuoksi raahautuisin mihin tahansa. Rakastan melkeinpä mitä vain tanssia.

Minulla ei ole mitään ongelmaa paikasta toiseen liikkumisen tai ylipäätään liikkumisen kanssa. Pidän myös fyysisestä työstä paljon enemmän kuin paikoillaan istumisesta. En siis varsinaisesti ole laiska vaan ennemmin käytännönläheinen.
Ja köyhä.

Asia on nimittäin niin, että liikuntaharrastukset maksavat. Tiedetään, tässä kohtaa kuoro alkaa aina laulaa, kuinka lenkkeily ja kotijumppa ovat ilmaisia, mutta kuinka moni oikeasti motivoituu niistä ja pystyy pitämään sen motivaation yllä? Koska olemme yksilöitä, se mikä toimii yhdelle ei toimi toiselle. Itse tarvitsen paikan jonne lähteä ja/tai ryhmän tuen, koska kotona en saa ikinä mitään aikaiseksi. Juoksu taas ei sovi minulle, olen inhonnut sitä aina ja kaikkien kokeilujen jälkeen todennut, että se asiaintila on ja pysyy. Lisäksi totean, että eihän se lenkkeilykään mitään ilmaista ole: sitä varten on ostettava sopivat ulkoiluvaatteet ja kengät. Jos huonoilla kengillä juoksee, siitä voi koitua isoakin vahinkoa.

Jos raha ei olisi esteenä, kävisin vähintäänkin joogassa tai pilateksessa sekä jollain itämaisen tai rytmikkään tanssin kurssilla, monta kertaa viikossa. Olen kiinnostunut myös nyrkkeilystä. Olisi ihanaa harrastaa niin aktiivisesti jotakin liikkuvaista, joka samalla ylläpitäisi terveyttä melkein kuin itsestään. On tärkeää löytää se oma laji missä on hyvä ja minkä harrastaminen tuntuu hyvältä, eikä hampaat irvessä vääntää jotain pakkopullaa, joka ei henkilökohtaisesti innosta. Jos väkisin harrastaa jotain, into lopahtaa nopeasti.

No, ne ajat kun pystyi syömään mitä vain lihomatta grammaakaan alkavat olla ohi. Ja vaikkeivat olisi, kyllähän nyt jokaisen ihmisen tulisi liikuntaa harrastaa - ihminenhän on luotu liikkumaan ja nykyisenlainen 24/7 istuminen sekä töissä, koulussa että kotona on elävälle olennolle aivan luonnoton tila. Huomaahan sen sairaustilastoistakin.

Asioita pohdittuani ja edullisia vaihtoehtoja metsästäessäni tulin nyt siihen tulokseen, että salitreeni alkakoon. Hieman jännittää, koska pelkään etten pidäkään siitä ja koko homma alkaa tuntua nihkeältä suorittamiselta. Löysin edullisen kuntosalin, joka on alueen asukkaille erittäin huokean hintainen ja sopivan pieni, joten ei tarvitse joutua minkään ihmisjoukon keskelle pällisteltäväksi. Nyt pystyn sitoutumaan tällaiseen harrastukseen aivan eri tavalla kuin ennen, koska henkilökohtaiset pontimet ovat niin vahvat ja elämäntilanne ihan eri kuin joskus aikaisemmin.

Mitään muskeleita en kuitenkaan halua, vaan lähinnä kiinteyttä, terveyttä ja hyvää oloa. Ja ehkä pientä painonpudotustakin. Kesällä 2008 olin melkein vuoden työskennellyt tarjoilijana ja silloin hauikseni olivat aika massiiviset nykyiseen verrattuna:


Nyt katson, että hui kamala mitkä habat, ei tuollaisia enää kiitos. Raskas fyysinen työ kyllä kiinteyttää ihan itsestään, mutta tällä hetkellä minun ei ole mahdollista kiinteytyä työn kautta. Eniten nykyisissä opinnoissa ja elämäntyylissä häiritsee juuri se jatkuva istuminen, joka rapauttaa kehon nopeasti. Olen ollut huolissani jo pitkään ja nyt sitten aion tehdä jotain asialle.

Jos en pidäkään salilla käymisestä, voin tietysti keksiä jotain muuta. Näin vähävaraiselle se on kuitenkin vaikeaa. Joku 60 euroa kuukaudessa liikuntaharrastuksesta olisi minun taloudellani kestämätöntä - etenkin kun teen keikkatyötä, josta saatavista tienesteistä en voi koskaan olla varma ja ne vaihtelevat muutenkin kuukausittain. Lisäksi tanssiharrastuksen aloittamista vaikeuttaa huomattavasti epäsäännöllinen työ ja opiskeluaikataulu. En mitenkään kykene sitoutumaan ryhmään, joka kokoontuu tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. Kuntosalissa on se hyvä puoli, että sinne voi mennä silloin kun itselle parhaiten sopii.

Pidän siroudestani ja olen aina ollut luonnostaan hoikan ja normaalipainoisen välimaastoa kuten muutkin sukuni naiset eli hyvillä geeneillä luonto on minua siunannut. Vierastan todella näkyviä lihaksia, mutta haluan kuitenkin polttaa rasvaa ja tuoda esiin kiinteyttä kuten suurin osa naisista. Kohtuuden rajoissa treenattu keho on mielestäni kaunis ja tietysti aina kauniimpi kuin veltto ja roikkuva keho, jota ei huolleta mitenkään.

Joidenkin ihmisten asenteet ihmetyttävät. Kun kerron olevani sokerilakossa tai aloittavani treenaamisen, minulle saatetaan tuhahtaa, että mihin sinä nyt sellaista tarvitset, olet niin laiha, syö enemmän ja niin edelleen. Useimmiten kommentoijat ovat tietysti vanhempia ihmisiä, jotka eivät nuorten tavoin ymmärrä, ettei liikuntaharrastus ole synonyymi laihduttamiselle, itsetunto-ongelmille tai anoreksialle. He tuntuvat ajattelevan niin, että ensin pitää päästää itsensä lihomaan muodottomaksi ja vasta sitten on oikea aika ruveta pohtimaan liikuntaharrastusta. En pääse sisälle tuohon ajatusmaailmaan vaikka yritän.

Kevättalvella 2009 olin näin hoikassa kunnossa:


Tuohon on toki tullut muutamia kiloja lisää, mutta en ole koskaan varsinaisesti tuskaillut painoni kanssa. Olen sitä mieltä, että peili ja vaatteiden istuvuus kertovat kaiken oleellisen, ei puntarin lukemien neuroottinen kyttääminen. Sitä paitsi treenatessahan painoa tulee ensin lisää lihaksen kasvaessa. Minulla ei ole mitään epärealistisia odotuksia sen suhteen, kuinka paino putoaa heti 10 kiloa ja saavutan unelmieni vartalon hetkessä. Aion toimia pitkäjänteisesti ja omaa kehoani kuunnellen. Jos alan suorittaa, intoni lopahtaa aivan varmasti tuossa tuokiossa.

Tiedän, että kaikesta rentoudesta huolimatta on tärkeää tietää mitä tekee. Kaipaan jonkinlaista kunto-ohjelmaa, mutta en tiedä mistä sellaisen saisin tai kenen avulla sitä kehittelisin. Netti on tietysti täynnä ohjeita jutuista videoihin ja yksityiskohtaisiin treenipäiväkirjoihin, mutta mistä tiedän mikä niistä sopii juuri minulle?
Lukeeko blogiani kukaan kokeneempi treenaaja, jolla olisi antaa vinkkejä alkuun?

Koska en omista minkäänlaisia urheiluvaatteita, pistin heti tilaukseen opiskelijan budjettiin sopivat lenkkitossut ja tietysti kuulokkeet, koska ilman musiikkia ei voi treenata. Kuulokkeista olen aiemmin narissut täällä ja hymähtelin taas kovasti verkkokaupan kuulokevalikoimia selatessani: 90 % tarjolla olevista on nappimallia. Voisiko joku nyt oikeasti selittää, kuinka ihmeessä sellaiset pysyvät korvissa jos hyppii ja juoksee?

Lisäksi tilasin pari perustoppia ja yritin etsiä sopivia housuja huokeaan hintaan, mutta sellaisia en löytänyt. Trikoot, caprit tai collegehousut kelpaisivat mielihyvin, mutta en viitsi maksaa niistä kovin paljon. Etsiskelin kirppareiltakin, mutta ainoat löytämäni olivat kamalia kahisevia tai vaaleanpunaisia. Ei kiitos. Valittaessani lenkkareiden kirkuvan turkoosia sävyä (muuta ei edullisessa hintaluokassa ollut tarjolla), mieheni tuhahti, että mitä väliä sillä on miltä salilla näyttää. Niinpä, ehkä ei jollekin muulle, mutta minulle on. En kuvittele kenenkään muun välittävän vaatteistani, vaan asialla on merkitystä ainoastaan minulle itselleni. Ihmettelen, miksi iso osa sporttisista vaatteista on niin törkeän värisiä? Kirkuvaa pinkkiä, keltaista, sinistä ja punaista on joka lähtöön, mutta maanläheisiä värejä ei?
Koska pukeudun aina murrettuihin sävyihin, olisi tietysti ollut kiva toteuttaa tätä henkilökohtaista estetiikkaani myös liikuntavaatteissa, mutta ei sitten.

Haluaisin myös syke- ja askelmittarin, mutta ehkeivät ne ole niin oleellisia juttuja vielä tässä vaiheessa. Meinasin tilata vaa'ankin, mutta päätin siirtää senkin myöhemmäksi parempaa rahatilannetta varten. Vaaka olisi hyvä olla siksi, että voisin verrata painoani näin ennen treeniä vaikkapa siihen, mitä se on neljän kuukauden kuluttua. Ehkä tässä on pieni tavoite siitä, että kesään mennessä joitakin positiivisia muutoksia olisi jo ilmennyt - siis sekä kehon fyysisessä muodossa että olotilassa. Haluan konkreettisia tuloksia, mutta en ole neuroottinen niiden suhteen.

Ja se pyörä, sen aion seuraavana palkkapäivänä viedä läheiseen korjaamoon ja vaihdattaa uuden kumin hajonneen tilalle. Tosin en ole tarkistanut, vieläkö se rottelo on kellarissa vai onko joku pitkäkyntinen napannut sen itselleen. Olisi hauskaa ruveta taas pyöräilemään kouluun ja töihin - ja tämä yhdistettynä 3-4 kertaa viikossa tapahtuvaan salitreeniin olisi varmasti mainio juttu sekä mielelle että keholle.

Palaan raportoimaan treenihommista kun jotakin tapahtuu, mutta älkää pelätkö, että tästä silti tulisi mitään kuntosali-maitorahka-instagram-peilikuva-rasvaprosentti-proteiiniblogia!

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Olen Facebookissa - olen siis olemassa

Lopetin Facebookin käytön tämän vuoden tammikuussa - toistaiseksi.

Ensin ajattelin kuukauden taukoa, mutta se tauko onkin venynyt näihin päiviin asti ja jatkuu varmasti vielä pidempäänkin. En ole tippaakaan kaivannut tuota kaikkien elämän vallannutta aikasyöppöä, sen vilkkuvia ja päällekäyviä mainoksia, jatkuvasti päivittyvää uutisvirtaa, ainaista tykkäämistä, turhaakin turhempia ilmoituksia tai sitä, millaisia ihmiset siellä ovat ja mitä asioita he päivittävät.

Voisin tietysti poistaa profiilini kokonaan ja unohtaa, että koskaan Facebookissa olinkaan. En kuitenkaan poista, koska haluan säilyttää tietoni ja kaverilistani jos vielä joskus käytän sitä. Ja valitettava tosiasia on, että nykyään liian monet työ- ja opiskelujutut hoidetaan somen, eli pääsääntöisesti Facebookin kautta. On lähes mahdotonta pysyä perillä asioista jos ei ole Facebookissa. Kaikki tärkeät ilmoitukset ja kutsut tulevat sitä kautta ja mikä säälittävintä, ihmiset elävät niin tiiviisti symbioosissa tuon kirotun portaalin kanssa, etteivät he enää osaa toimia sen ulkopuolella.

Kun poistuu Facebookista, saa huomata sosiaalisen elämän näivettyvän lähes täysin. Tapahtumiin ei kutsuta, on vaikeaa pysyä ajan tasalla mistään, ihmiset eivät kirjoita sähköpostia, tekstiviestejä tai mikä vanhanaikaisinta - soita. Facebookista poistunut ihminen lakkaa olemasta muille.

Tässä vaiheessa moni alkaa maukua, että eivät minun ystäväni ainakaan toimi noin, en minä toimi noin, en minä ainakaan, lässyn lässyn... Tietysti oman kaveripiirin luonne vaikuttaa ja toisaalta kukaan ei myönnä olevansa se stereotyyppinen Facebook-holisti, joka ei saa revittyä itseään irti ruudun äärestä. Tai jos saa, käytös on kuitenkin Facebook-orientoitunutta.

Hei, kai katsoit Facebookissa...
Näitkö mun päivityksen...
Oota, mä laitan tän Facebookiin...


Noin kymmenessä vuodessa internet on mullistanut sosiaalisen elämän ja viimeisenä silauksena niin sanotulle edistykselle toimii nimenomaan sosiaalinen media. Olen kurkkuani myöten täynnä hehkutusta, jonka mukaan some helpottaa yhteydenpitoa ja tekee elämästä muutenkin parempaa. Minun kokemukseni laajan tuttavapiirin ja muille suunnattujen kyselyjen perusteella on se, että ihmiset roikkuvat mieluummin somessa kuin tapaavat toisiaan kasvotusten. Facebookin chatissa jokaisella puolitutullakin on jatkuvasti jotakin asiaa, mutta kun ehdottaa tapaamista, aikaa ei tunnu löytyvän. En vain ymmärrä sitä enkä oikeastaan haluakaan ymmärtää. Koen kasvokkain tapaamiset paljon aidompina ja todellisempina kuin verkossa tapahtuvat. Verkossa aina piilotellaan, tavalla tai toisella. Tarvitsemme konkreettisia kontakteja, koska ne ovat moniulotteisia ja inhimillisiä, näyttävät ihmiset kokonaisuudessaan ilmeineen ja eleineen. Verkossa olemme bittejä bittiavaruudessa ja sanomme helposti asioita, joita emme kasvokkain sanoisi.

Tietysti verkkokeskustelut ja vastaavat ovat oiva lisä sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta kun ongelma on nimenomaan siinä, että niin monella verkko korvaa aidon läheisyyden ja saa ihmiset käyttäytymään muutenkin hölmöllä tavalla.

Eniten omassa somen käytössäni kypsyin nyt siihen, miten paljon aikaa siihen menee. Uutisvirran selaaminen ja kaikkien viestien lukeminen ja niihin vastaaminen haukkaa päivästä kohtuuttoman suuren palasen, kun sen ajan voisi käyttää paljon järkevämpään tekemiseen tai elämiseen itseensä. Facebookiin on myös liian helppoa jäädä roikkumaan silloin kun ei-niin-kiinnostavat koulujutut tai muu tärkeämpi homma odottaa. Lisäksi aloin inhota itsessäni sitä piirrettä, että alan Facebookin chatissa liian helposti avautumaan henkilökohtaisistakin asioista, vaikka mieluiten juttelisin ne kasvotusten. Tietysti tuollaista tulee tehtyä myös siksi, että ilmaisen itseäni paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla, mutta asia aiheuttaa joka tapauksessa vaivautuneisuutta, olipa "avautuja" sitten minä tai joku tuttuni. Facebookissa viestittely/keskustelu on yksinkertaisesti liian helppoa - ja petollista, koska Facebookiin ei voi luottaa. Emme voi tietää, mitä kaikille niin sanotuille yksityisviesteille lopulta tapahtuu ja kenen silmille ne päätyvät. Tämä ei ole foliohattuilua ja sen tajuaa jokainen, joka on Facebookin leväperäistä toimintaa ja kaupallistumista seurannut.

Toinen juttu on päivitykset. Kuinka ihmeessä porukka jaksaa raportoida niin älyttömän turhista asioista päivittäin ja jotkut vielä monta kertaa päivässä? Kävin kaupassa, kävin vessassa.. mitä sitä sitten keksis? Aurinko paistaa, jee, istun tässä ja höpötän, pikku nassukka kakki housuun, olen flunssassa, oksennan, ripuloin, meni tikku kynnen alle... ja niin edelleen ja niin edelleen. En väitä itse olevani mikään ruudinkeksijä, mutta mieluummin päivitän vaikkapa kommentteja päivän puheenaiheisiin liittyen ja tietysti myös itse mieluummin luen sellaisia kuin tyhjänpäiväisyyksiä. Mikä nyt on kenenkin mielestä kiinnostavaa, siihen ei varmaan mitään yleistä mittaria ole, mutta kyse on kai asioista, jotka herättävät yleistä keskustelua, mutta eivät mene liian henkilökohtaisiksi.

Lopulta piilotin uutisvirrastani kaikki epäkiinnostavat päivittäjät eli ikävä kyllä suurimman osan, mutta silti pohdin välillä sitä, miksi ihmiset kokevat tarvetta raportoida jokaisen liikkeensä Facebookiin? Ovatko jotkut niin käsittämättömän yksinäisiä, todellisuudesta vieraantuneita vai mikä heitä vaivaa? Kuulumisten vaihtokin kärsii inflaation kun joka ikinen yksityiskohta on Facebookissa ruodittu. Sitten kun nähdään, ei ole enää mitään puhuttavaa.


Täysin oma lukunsa ovat ne vatipäät, jotka levittelevät someen koko parisuhde- ja sukupuolielämänsä, perheongelmansa, vessa-asiansa ja muut vastaavat. Omassa kaveripiirissäni ei tällaisia onneksi ole, mutta muissa näitä näkee. Jotenkin ahdistavaa ja surullista samaan aikaan. Feissarimokissa näkee välillä niin karmeita juttuja, etteivät ne voi tervejärkistä ihmistä edes naurattaa, ainoastaan kauhistuttaa.

Minua ihmetyttää myös se, kuinka totaaliset turhanpäiväisyydet saavat miljoona tykkäystä ja kommenttia ja oikeasti tärkeitä asioita ei kommentoida lainkaan tai sitten todella niukasti. En tarkoita marista, että yhyy kun kukaan ei tykkää, koska nimenomaan sitä tykkäämistä en jaksa. Keskustelu olisi kiinnostavampaa! Onko kyse oikeasti vain siitä, että turhuuksista jauhaminen on turvallisempaa kuin tärkeisiin asioihin paneutuminen?
Syy ei tietenkään ihan aina ole niin yksinkertainen.

Itselläni on esimerkiksi yksi ystävä, joka päivittää todella mielenkiintoisista yhteiskunnallisista aiheista ja näiden alle syntyy aina kiintoisaa ja elävää keskustelua. Lopetin hänen päivitystensä kommentoimisen sen jälkeen, kun kyllästyin hänen idioottikaverihinsa, jotka kävivät haistattelemaan vittua kun olin eri mieltä jostakin ja perustelin kantani. Keskustelen aina asiallisesti ja henkilöön menemättä, mutta samaa ei voi näköjään odottaa kaikilta. En voi ymmärtää kuinka joillakin aikuisella on pokkaa käydä omalla nimellään ja naamallaan haistattelemaan ja vittuilemaan jollekin vain siksi, että tämä yrittää argumentoida jostain, mistä kaikki eivät ole eivätkä voikaan olla samaa mieltä.

En tarkoita, että se olisi sen hyväksyttävämpää teiniltä tai anonyymiltäkään, mutta näiden kahden taholta en ehkä yllättyisi niin kovasti tuollaisesta käytöksestä. Minua jotenkin inhottaa se, miten aikuisetkin ihmiset taantuvat aggressiivisiksi hiekkalaatikkoikäisiksi Facebookissa ja heittävät sumeilematta lokaa muiden päälle, vaikka muut olisivat aivan hyvässä hengessä liikkeellä.


Pari hyvää tuttua ja kaveriakin on tullut menetettyä sen vuoksi, että somessa on tullut erimielisyyttä jostakin. Yhden kanssa nyt oli muutenkin vaikeuksia, mutta viimeinen niitti oli hänen jatkuva vihjailunsa, vittuilunsa ja suunsoittonsa kuviin ja päivityksiin, jotka eivät liittyneet mitenkään mihinkään, ja siihen sitten kyllästyin, käskin lopettaa ja lopulta pistin pillit pussiin kun yhteistä säveltä ei millään tuntunut löytyvän. Muissa tapauksissa minun aivan asiallisesti esitetty mielipiteeni on suututtanut jonkun muun, joka ei tajua, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Hyvin perusteltu pakkoruotsin vastustaminen sai yhden suomenruotsalaisen vetämään herneen aivoihinsa asti eikä hänestä sen koommin ole mitään kuulunut. Ihmisten käytös erimielisyyksissä jaksaa kyllä hämmentää joka kerta. En todellakaan väitä olevani mallikelpoinen keskustelija, mutta ainakin pyrin ottamaan muut huomioon, olemaan kohtelias ja avoin oppimaan uutta enkä voisi kuvitellakaan pistäväni välejä poikki kaveriin vain siksi, että hän on jostakin eri mieltä kanssani.

Tympii huomattavasti kun tajuaa, että mitään noista välirikoista ei aivan varmasti olisi ilman somea tapahtunut. Kasvotusten keskustelemisestakin on sen verran kokemusta, että uskallan näin väittää. Somessa ja netissä ylipäätään ihmisten kynnys tulistua ja ryhtyä riehumaan on aivan liian matala. Jotenkin ei vain käsitetä, ettei netti ole mikään eri maailma, jossa on eri säännöt kuin ns. todellisessa elämässä. Niistä samoista sanoista ja teoista joutuu vastaamaan, olipa sitten ruudun äärellä tai tuolla ulkona.

Facebookin ympärille on kehittynyt aivan oma kulttuurinsa, jossa elämä levitetään sen enempää harkitsematta kaikelle kansalle ja puolustellaan typeryyksiä sillä, että ajat muuttuvat ja jokaisella on oikeus. Lisäksi tyhmyys näyttää joidenkin nuorten keskuudessa olevan oikein muotia, niin kiivasta tahtia päivitetään typerimpiä mieleen juolahtavia kysymyksiä someen. Mielellään väitetään, ettei typeriä kysymyksiä ole, mutta kyllä on, esimerkiksi sen tyyppiset kuin "onko Aasia Afrikassa" ja "onkoTarja Halonen Viron presidentti". Synttärijuhlat ja henkilökohtainen muistaminen on korvattu robottimaisilla ja velvollisuudentuntoisilla onnea-viesteillä ja ihmiset passivoituvat koneidensa ääressä kuin muumiot. Ulos mentäessäkin pitää aina näprätä kännykkää ja jatkuvasti päivittää, missä milloinkin on ja kenen kanssa, mitä viimeksi söi, miltä tänään näytti peilissä, mitä osti ja monenko kilometrin lenkin juoksi.
Ja niin edelleen.

Hengästyttää.
En jaksa enää juosta siksi, että muut juoksevat.
Pistin siis kävelyksi ja vaihdoin toiselle polulle.

Joku lukenut ihminen ehkä vielä muistaa, kenen suurmiehen klassisimpaan lauselmaan otsikko viittaa.

P.S. En vastaa palkokasvien vetämisestä vääriin paikkoihin. Tämä teksti on tehty yleiseen asiaintilaan viitateen, ei keneenkään henkilökohtaisesti kohdistuen.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Parasta ennen

Eipä ole ollut kauheasti kirjoiteltavaa viime aikoina. Kunhan nökötän ja yritän pakoilla velvollisuuksiani, koska juuri mikään ei huvita. Kevätväsymystä vai motivaation puutetta - ehkä vähän molempia? Lähinnä ihmettelen, minne kaikki päivät katoavat.
No siihen ihmettelyyn varmaankin.

Ajatustyöni on yhtä vilkasta ja monimutkaista kuin ameeballa, liikehdintäni muistuttaa etanan kulkua ja ilmeeni on kuin Jabballa. En todellakaan ole ollut parhaimmillani. Oikeastaan minusta tuntuu siltä, että parasta ennen -päiväykseni on mennyt ja nyt on jäljellä vain haisevat jämät.

En ole myöskään jaksanut kuvata mitään, joten päivän kuvaksi saa luvan kelvata muisto seitsemän vuoden takaa, kun violetti tukka ja turkoosi silmämeikki olivat mielestäni hienoimmat jutut ikinä.


Jossain mielen perukoilla häälyy epämääräisiä, pakottavia ajatuksia siitä, että pitäisi jotenkin ryhdistäytyä. Välillä ne tuntuvat pieninä, hätäännystä aiheuttavina nytkähdyksinä ja välillä ne hiipuvat pois kuin öiset aaveet painajaisissa. Yritän rauhoittua ja keräillä itseäni, olla armollinen ja sulkea korvani itseni ulkopuolelta hyökkääviltä paineilta.

Kuten aina, kevään lämmittävä aurinko ja lähestyvä kesä saattavat parantaa kaiken.
Niin on käynyt joka vuosi ja niin käy varmasti nytkin.

Kaunista maaliskuun alkua kaikille!

lauantai 22. helmikuuta 2014

Loma peruttu

Elämässäni ei nykyään tapahdu oikein mitään. Kyllä, se on enimmäkseen aika tylsää, mutta toisaalta nautin suunnattomasti kirjakasojen keskelle homehtumisesta, kävelylenkeistä jo varsin keväiseksi muuttuneessa säässä ja yksinkertaisista, maailman ja muiden ihmisten kannalta merkityksettömistä asioista. Iso höyryävä mukillinen chai-teetä, rapiseva pussillinen Punnitteen herkkuja ja tonnikaupalla hyvää musiikkia Groovesharkissa. Siinä on tarpeeksi minulle.Toistaiseksi.

Tällä hetkellä korventaa se, että jouduin perumaan tämänviikkoisen talvilomani työvuorojen vähäisyyden vuoksi. Yritän saada tietyn tuntimäärän täyteen per kuukausi, jotta en joutuisi puille paljaille ja tähän viikkoon mennessä työtuntien määrä oli liian vähäinen. Sattuipa "sopivasti", että juuri tämän viikon lopulle sain sen verran työtunteja, että voin odottaa ihan kohtuullista palkkaa ensi kuussa. On kova ikävä äitiä, pikkuveljeä ja muuta perhettä, ja eipä siinä sitten muuta kuin soittamaan, etten nyt pääsekään. Ehdin jo luvata, että teen veikan kanssa hienon lumiukon.

Seuraava matkamahdollisuus onkin sitten maaliskuun lopulla ja olen jo työpaikalle ilmoittanut olevani poissa maisemista. Jos käy niin huonosti, ettei maaliskuulle ole tarpeeksi töitä tarjolla, joudun perumaan senkin.

Olen katkera kaikille, jotka matkustivat talvilomalla jonnekin.
Ja joilla on säännölliset, luotettavat työvuorot.

Pidän kyllä työstäni, mutta työn luonne on ikävän epävarma. Tiedän työvuoroni noin viikon, pari etukäteen, mutta niihinkään en voi luottaa. Jos olen laskenut, että nyt on riittävä määrä työtunteja eikä tarvitse varata enempää loppukuuksi, tilanne voikin yhtäkkiä muuttua. On vaikeaa sopia kenenkään kanssa yhtään mitään, kun en voi koskaan olla varma aikatauluistani. Olen luullut, ettei tällainen työtilanne ainakaan opiskelijalla ole aivan tavaton, mutta voi jösses miten paljon joudun eri ihmisille tätä selittelemään.
Väsyttää.

En oikein jaksa paneutua koulutöihinkään nykyään. Jonkinlainen motivaatiopula on varmaan iskenyt. Hyvä puoli tässä on se, etten enää raada itseäni puolikuoliaaksi kuten viime ja sitä edellisenä vuonna.  Loppuun palamisesta hällävälismiin... tosi tervettä.


Tyylirintamalla ei ole kauheasti kerrottavaa, mitä nyt hosun päälleni päivittäin sitä, mikä ensimmäisenä osuu käteen. Kotiin tullessa vaihdan lähes aina kotiasuun, mutta joskus kaihdan lökäpöksylinjaa ja pukeudun johonkin kauniiseen, joka tukee taivaita hipovaa haaveiluani. Pehmeän värisiä, kerrostettuja pitsejä ja siroja, lähes huomaamattomia koruja - niistä on kevättalven tyylini tehty.

Pari viikkoa sitten minua puri iso sisustuskärpänen ja aloin pistää kotimme ilmettä uusiksi. Kovin isoihin muutoksiin ei ole varaa, mutta kirpparit ja Huutonet ovat taas suurennuslasin alla ja muutamia hyviä löytöjä olen jo tehnyt. Pelkkä verhojen ja muiden tekstiilien vaihtaminen tekee paljon, eikä ilmeen piristymiseen enempää tarvitakaan. Laitan kuvia ja raporttia myöhemmin kun on vähän valmiimpaa, mutta sen verran voin paljastaa, että makuuhuoneesta on tullut valkoinen ja valoisa. Kellarissa nököttänyt kristallikruunukin haettiin takaisin käyttöön ja japanilaishenkinen minimalismi saa nyt väistyä hempeän romantiikan tieltä. 

Tällä kertaa en tarinoi sen enempää, koska juuri mitään uutta kerrottavaa ei ole. Elämä on töitä ja koulua, laiskuutta, syyllisyydentuntoa ja kyljen kääntämistä. 
Uneksin lomasta, jonnekin kauas lähtemisestä.
Ja valmistumisesta.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

En usko, että on talvi

...joten olen ihan kevätfiiliksissä. Ihan turhaan kaivoin talvikenkiä ja paksuja takkeja esille kun lunta ja pakkasta oli tänä vuonna hassut pari viikkoa. Eipä tuo kauheasti haittaa. Kohta aurinko paistaa joka päivä ja kesä alkaa kolkutella ovella.

Sitä silmälläpitäen voin myhäillä lempivaatemerkkieni kevätmallistojen äärellä.

Oi Kaffe, Kaffe! Miksi teet niin houkuttelevia vaatteita, joissa on juuri sopivasti romantiikkaa ja minimalismia?

Ja mintunvihreää!
(joka on minun uusi mustani)

Kevyet, hempeän väriset neuleet, piukat ja kapealahkeiset housut muissa väreissä kuin mustassa ja harmaassa, korumaiset minihameet sekä pitsi- ja harsokuorrutteiset tunikat - voiko toimivalta ja kauniilta kevätpuvustolta muuta toivoa?

Joku voisi tietysti vastata, että kumisaappaat, mutta ehkei niitä tarvita tänä vuonna?

Oma vaatekaappini on tarjonnaltaan aika riittävä, mutta hyvin istuvista housuista on ainainen pula kun ei niitä yksiä ja samoja voi koko ajan pitää. Lisäksi haluaisin korvata kaikki mustat vaatteet mintunvihreillä enkä osaa tarkemmin perustella miksi. Musta nyt vain on niin nähty ja tylsä, se vie kaiken värin kasvoiltani ja hiuksistani. Mintunvihreä taas raikastaa ja selkiyttää, mutta sen värisiä vaatteita on jostain syystä vaikeaa löytää esimerkiksi kirppareilta, joissa meikäläinen vaeltaa oikein mielellään.

Erityisesti mintunvihreä neule on hakusessa ja olen toiveikas sen suhteen, että ennen lämpimintä kevätkautta sellainen jostain löytyisi. Sen kanssa puetaan tietysti romanttinen minihame ja klassiset helmet.

torstai 13. helmikuuta 2014

Helsinki ja kaupungin naiset 100 vuotta sitten

Luin juuri todella kutkuttavan kirjan, Anna Kortelaisen toimittaman Eri kivaa!:n, jonka kehyksenä toimii 1900-luvun alun Helsinki ja kertojana on sen ajan kohujulkkis ja kirjailija-runoilija L.Onerva. Runsaasti kuvitetussa kirjassa on käytetty enimmäkseen Onervan muistelmia, leikekirjoja, vanhoja kirjeitä ja valokuvia. Tarjolla on runsaasti mielenkiintoista ajankuvaa kaupunkilaiselämästä, naiseudesta, ihmissuhteista, kulttuurista ja taiteesta. Vanhoista kirjeistä ja lainauksista huomaa, miten nuorta etenkin kirjoitettu suomen kieli on tuohon aikaan ollut. Mukana on hengästyttävän paljon nykyihmiselle tuntematonta slangia ja häiritsevän tuntuisia lainauksia venäjästä ja ruotsista. On ilo huomata, miten paljon suomen kieli on noista ajoista kehittynyt ja muuttunut enemmän näköisekseen.

Täytyy tunnustaa, etten aiemmin ole ollut kovin tietoinen Helsingin historiasta, mutta tämän ihastuttavan teoksen myötä se asia muuttui ja ryhdyin jopa hakemaan aiheesta lisätietoa ja merkkasin Onervan runokokoelmat ja romaanit lukulistalleni. Nautin suunnattomasti nuoren pääkaupunkimme ravintola- ja kulttuuririentojen kuvauksesta sekä ihastuttavista mustavalko- ja sepiakuvista, joissa komeasti puetut ihmiset katsovat vakavina kameraa kohti.


Onerva oli oppinut ja rohkea feministi, ja varsinainen oman aikansa edelläkävijä, joka rikkoi normeja sumeilematta ja nautti elämästään tavoilla, joita ei tuolloin pidetty naisille sopivina. Hurjaa ajatella, ettei sata vuotta lopulta ole kovinkaan pitkä aika ja kuitenkin siinä ajassa ollaan muun muassa tasa-arvon suhteen edistytty aivan valtavasti. Kirjaa lukiessani ajattelin omia naispuolisia sukulaisiani kolme, neljä sukupolvea sitten. Rajoitettu ja sovinnaisuussäädösten kahlitsema elämä oli heillekin arkipäivää. Kuinka he ihmettelisivätkään nykypäivän Suomea: naiset seurustelevat kenen kanssa mielivät ja menevät mihin ravintolaan haluavat - ja vieläpä aivan yksin. Skandalöösiä! Vulgääriä!

Vuosisadan alussa käytetty haparoiva suomen kieli oli paikoitellen todella riemastuttavaa luettavaa. Oli myöskin hauskaa oppia, miten monet supisuomalaisina pitämäni sanat ovat lainoja venäjän kielestä tai miten kieli ylipäätään oli etenkin naisille kunniallisuuskysymys. Karhea slangi olikin yleensä miesten juttu, mutta toki myös yhteiskuntaluokka vaikutti kielenkäyttöön. Kuten nykyäänkin, ns. hienompi väki asui Eirassa, Kruununhaassa ja Töölössä kun taas Helsingin itä- ja pohjoispuolta asuttivat työläiset ja muu irtolaisväki. Kaisaniemi ja Punavuori olivat ilotaloalueita, joihin hienolla naisella ei ollut mitään asiaa.


Vastoin ajan tapoja Onerva "dallasi" ja "riiasi" useampien miesten kanssa ja ehti olla naimisissakin kahteen otteeseen. Vuosisadan alussa seurustelu oli säädyllistä ja sukupuolisuhteiden harjoittaminen avioliiton ulkopuolella rangaistava rikos. Onerva onnistui kuitenkin kaikesta julkisesta paheksunnasta huolimatta luiskahtamaan lain kouran ulottumattomiin. Ehkä tuohonkin aikaan ajateltiin, että sellaisia kapinallisia ja huonosti käyttäytyviä ne taiteilijat aina ovat ja epäsovinnaisuutta katsottiin vähän sormien läpi.

Onervan uskaliaissa runoissa, novelleissa ja romaaneissa käsiteltiin seksuaalisuutta aikalaisten mielestä turhankin avoimesti, mutta kuten aina, sensaatioteokset keräsivät varsin runsaan lukijakunnan ja lopulta myös kiitosta.


"Onervaa osoiteltiin sormella viimeistään vuodesta 1904 lähtien, kun hän julkaisi skandalöösin kokoelmansa Sekasointuja, joka sisälsi eroottisia runoja. Miten neiti-ihminen edes voisi tietää moisista asioista? Onerva talutteli eri nuorukaisia Aleksanterinkadulla ja sai hyvien perheiden äidit paheksumaan käytöstään. Pariisista hän palasi savukkeita poltellen. Jo ennen kuin Onerva varsinaisesti tutustui (Eino) Leinoon, tämän vaimo Freya huudahti eräänä iltana Seurahuoneella nähdessään Onervan: "Se där kommer den där förskräckliga kvinnan!" Mirdja-romaani (1908) aiheutti uuden skandaalin - "jotkut siveellisesti loukkaantuneet ryhmäkunnat esittivät vastalauseensa", Onerva hymähti muisteloissaan "Mirtjasta", kuten eräs "kansanmies Viipurista" kiitoskirjeessään teosta oli nimittänyt.

"Suomen kansan mielestä minä taisin olla hurjimus ja vallankumouksellinen, ja sen mielikuvituksessa kirja sai oudon valtavat mittasuhteet", Onerva jatkaa. Mirdjan ilmestyttyä Onerva sai kotiovelleen joukon naisasianaisia, jotka toruivat häntä ankarasti: ei tyttökoulun opettajatar ja hyvään sukuun naitu pikkurouva voinut julkaista moista moraalitonta moskaa. Kun Onerva sai Mirdjasta valtionpalkinnon, Suomen Naisyhdistys julkaisi vastalauseen."

Tämän kaltaiset mielenilmaukset muistuttavat myös siitä, etteivät suinkaan yksinomaan miehet ole pyrkineet rajoittamaan naisten oikeuksia, vaan melko tehokkaasti tätä rajoittamista ovat harjoittaneet myös naiset itse. Onneksi vastaanhangoittelijoita löytyi runsaasti, muuten me nyky-Suomen naiset emme olisi näin vapaita ja itsenäisiä!


Helsinki vanhoissa valokuvissa näyttää jännittävältä. On kiinnostavaa katsoa, mitä rakennuksia, katuja ja paikannimiä on sadan vuoden takaa säilynyt puhumattakaan siitä, miten suloisia olivat vanhat raitiovaunut ja niiden varhaisimmat versiot eli hevosten vetämät vaunut. Tsaarinvallan ajan Helsingissä oli paljon venäjänkielisiä paikannimiä, jotka ymmärrettävästi itsenäistymisen jälkeen muutettiin suomenkielisiksi. Esimerkiksi Helsingin yliopisto oli ennen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto ja Kalevankatu oli Vladimirinkatu. 

"Helsinki täytti suurkaupungin virallisen mitan, kun vuoteen 1905 mennessä 100 000 asukkaan raja tuli täyteen. Vuonna 1910 asukkaita oli jo lähes 140 000. Helsingin väestömäärä oli peräti nelinkertaistunut neljässäkymmenessä vuodessa. Vuonna 1910 suomenkielisiä oli 60 prosenttia helsinkiläisistä.
Suomenkielisiä oli suhteellisesti eniten Kalliossa, mutta pohjoisissa kaupunginosissa oli tyypillistä, ettei kielirajoja ihmeemmin tuijoteltu. Esperantona toimi suomea, ruotsia ja venäjää sekoittava slangi. Sen sijaan Pitkänsillan eteläpuolella kieli oli poliittinen valinta: monissa säätyläisperheissä siirryttiin puhumaan suomea tietoisena suomalaiskansallisena eleenä ja lapset pantiin suomenkieliseen kouluun kieltä oppimaan. Myös maalta muuttaneet ylioppilaat saattoivat jo pitää kiinni äidinkielestään. Perheiden välille nousi kielitaistelun muureja. Eteläisissä kaupunginosissa kielirajan yli syntyi koulupoikien tappeluita ja muuta kyräilyä.

Helsingin suomenkielinen puhekieli on koostunut länsiuusmaalaisista, etelähämäläisistä, yleishämäläisistä ja yleislänsimurteisista piirteistä sekä suomen kirjakielestä. Ruotsinkielisen alueen keskelle perustettu kaupunki on hitaasti suomalaistunut ilman omaa suomenkielistä murrepohjaa, joten kirjakielikin on ollut luonteva rakennusaines, sillä sitä oli luomassa paljolti juuri helsinkiläinen sivistyneistö. Käytännössä Helsingissä puhuttiin kuitenkin hyvin epävirallista puhesuomea verrattuna kielimiesten oikeaoppisiin ja puhdashenkisiin pyrintöihin - kyökkisuomea, murretuliaisia, slangia, erilaisten ryhmien ja alakulttuurien omia sanastoja ja puheenparsia. Kielimiesten ohella mm. Maila Talvio vaati 1900-luvun alussa, että puhekielessä ei saa käyttää vierasperäisiä tai murteellisia aineksia - jos niin teemme, "yhtä hyvin voisimme avata suonemme ja huvin vuoksi ajaa sinne veren sekaan vettä ja myrkkyä." Erityisesti naisilla on ollut Helsingissä jo 1900-luvun alusta asti halu puhua huolitellumpaa ja yleiskielisempää suomea kuin miehet; kieli on naisilla myös kunniallisuuskysymys toisin kuin miehillä."

Kuinka kauhea mahtoikaan olla kiroileva nainen tuohon aikaan! Työläisväestön keskuudessa kiroilu ei varmastikaan katsonut sukupuolta, mutta huomaan etenkin vanhempien ihmisten edelleen paheksuvan voimakkaasti naisten karskia kielenkäyttöä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että liiallinen kiroilu on kauhean kuuloista, olipa kiroilija sitten nainen tai mies. Tulen kuitenkin hyvin mietteliääksi havaitessani yli vuosisataisten sukupuoliroolien ja -odotusten elävän jossain määrin edelleen. Hieman kun pintaa raaputtaa, rajoittuneet ja alistavat käsitykset ja ajatusmallit saadaan esiin jopa nuorista ihmisistä. Olemme tasa-arvoasioissa huimasti edistyneet, se on totta, mutta asennemuutos vie paljon enemmän aikaa kuin muutokset paperilla.

Näkymä Esplanadin Kauppatorin puoleisesta päädystä 1900-luvun alussa

"Eteläisissä kaupunginosissa Kruununhaassa, Ullanlinnassa, Eirassa ja 1910-luvulta lähtien myös Töölössä asui virkamiehiä, kauppiaita, porvareita, ylioppilaita ja hyvinvoivaa keskiluokkaa. Pohjoisessa Kalliossa, Sörnäisissä, Hermannissa ja Vallilassa asui työväestöä, samoin kuin etelässä Punavuoressa eli Rööperissä, Ruoholahdessa ja Kampinmalmilla. Tämä jako näkyi myös punaisena ja valkoisena Helsinkinä vuonna 1918.

Helsinki oli myös opiskelijoiden pääkaupunki. Turun palon jälkeen vuonna 1827 sieltä Helsinkiin siirretty maan tärkein yliopisto antoi leimansa kaupungille.

Onerva muisteli 1950-luvulla opiskelijaelämää: "Hyvin ahkerasti käytiin Vanhalla Ylioppilastalolla, milloin lauluharjoituksissa, milloin osakunnan taikka muissa kokouksissa. Sieltähän lähtivät vappuaamuina ylioppilaiden kulkueet, suomalaisten Alppilaan ja ruotsinkielisten Kaisaniemeen.'"

On kiintoisaa pohtia, mitä eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä on opiskelijaelämällä tuolloin ja nyt. Riennot vaikuttavat samankaltaisilta, mutta nykyään tietysti ryypätään ja sekoillaan niin paljon kuin jaksetaan ja sata vuotta sitten keskityttiin ehkä enemmän kulttuuriin ja sivistyneeseen seurusteluun. Ylioppilaita arvostettiin paljon, sillä lakkia ei ihan joka iikka saanut. Opiskelu oli kallista ja tiettyyn yhteiskuntaluokkaan syntyminen saattoi rajoittaa mahdollisuuksia. Nykyään kuka tahansa voi opiskella mitä tahansa ja ylioppilaita tulee kuin liukuhihnalta. Mitäpä arvoa lakilla siis enää olisi? Eihän sillä saa töitäkään eikä automaattista pääsyä yliopistoon. Vanhojen ihmisten asenteissa ylioppilastutkinto on edelleen hohdokas ja sitä arvostetaan ihan eri tavalla kuin ammattitutkintoa.

Toista se oli ennen... Vai voisitteko nykyään kuvitella hakevanne asuntoa sillä verukkeella, että olette oikein ylioppilas? Hymyilyttää...


"Olihan minulla kuten nuorilla tytöillä paljonkin hakkailijoita", Onerva myönteli 1950-luvun muisteloissaan. Hän luonnehti seurustelun tavanomaista häveliäisyyttä: "Seurustelu nuorten välillä oli siihen aikaan hyvin säädyllistä ja muodollista, ja suuteleminen suorastaan synti, joka aiheutti tunnonvaivoja. Suurinta suosiota nuorukainen osoitti ihailunsa esineelle hankkimalla kokoon ylioppilaskvartetin, joka iltamyöhällä meni neitosen akkunan alle laulamaan 'Sua tervehdin' y.m. lauluja odottaen tytön heräämistä ja kynttilän ilmestymistä akkunaan. Se oli sen ajan romantiikkaa ja siihen kuului myöskin lyyrojen antaminen muistokoruiksi."

Onerva eli elämänsä aikana ainakin kahdessa vaiheessa salavuoteudessa. Salavuoteus tarkoittaa naimattoman naisen ja naimattoman miehen välistä sukupuoliyhteyttä. Se oli Suomessa sakolla rangaistava rikos vuoteen 1921 asti. Laki ei koskenut prostituoituja tai heidän asiakkaitaan.
Jos toinen tai molemmat osapuolista oli kihloissa tai naimisissa jonkun kolmannen osapuolen kanssa, kyseessä oli huorinteko, josta langetettavat rangaistukset olivat ankarampia. Yksinkertaisessa huoruudessa vain toinen osapuolista oli kihloissa tai naimisissa. Rikoksenuusijat saivat varautua astetta ankarampiin rangaistuksiin, joista ankarin oli kuolemanrangaistus. Kaksinkertaisessa huoruudessa kumpikin osapuoli oli naimisissa. Vuoden 1734 lakikirja määräsi tästä kuolemanrangaistuksen. Huoruus poistui rikoslaista vuonna 1948.

Rikoslain mukaan Onerva syyllistyi huoruuteen viimeistään kesällä tai syksyllä 1908 ryhtyessään suhteeseen Eino Leinon kanssa. Kumpikin oli tahollaan naimisissa ja teko lienee uusiutunutkin, joten kyseessä olisi ollut erityisen tuomittava rikos. Seuraavaksi Onerva syyllistyi huoruuteen Leevi Madetojan kanssa viimeistään vuodesta 1913 lähtien aina vuoteen 1918 saakka, jolloin pariskunta poliisiviranomaisten merkinnän mukaan siviilivihittiin."

Eipä ollut helppoa seurustelu tuohon aikaan. Seksuaalimoraali oli tiukka ja aivan erityisen tiukka se oli tietysti naisten kohdalla. Eihän mikään maailmassa ole koskaan ollut yhtä pelottava asia kuin naisen seksuaalisuus ja sen tähden sitä on pyritty rajoittamaan mitä moninaisin keinoin. Tietysti elämää varjosti myös raskauden pelko, sillä ennen 1960-luvun ehkäisypillerin keksimistä ehkäisymahdollisuuksia ei juurikaan ollut. Ns. lehtolapsen saaminen oli suuri häpeä ja jos mahdollista, tällainen asia pyrittiin salaamaan yhteisöltä tavalla tai toisella.

Muistan äitini ja mummoni kertoneen, että suvussamme vajaa vuosisata sitten eräs nainen tuli häpeällisesti raskaaksi miehelle, joka ei ollut hänen aviomiehensä. Epätoivoinen nainen yritti raskaudenkeskeytystä metallihengarilla ja kuoli.

Vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla tätini tuli samalla tavoin naimattomana raskaaksi ja tapauksen häpeällisyyden vuoksi hänen äitinsä eli minun mummoni otti lapsen kasvatettavakseen ja näin kaikille - myös minulle - uskoteltiin vuosikymmeniä, että kyseinen henkilö on setäni eikä serkkuni. Aika hurjaa.


"Vuonna 1908 Sörnäisten suomalaisen seurakunnan vanhimmat päättivät kitkeä huoraliitot kaupunginosasta. Susiparit tulisi ilmiantaa ja häätää. Kirkossa luettiin seuraava kuulutus:"Sörnäisten suomalaiseen seurakuntaan kuuluvia talonomistajia ja isännöitsijöitä pyydetään ei ainoastaan pitämään huolta siitä, ettei heidän taloissaan asu epäsiveellisiä henkilöitä eikä vihkimättömiä pariskuntia, vaan myöskin teroittamaan pariskunnille, jotka oikeuden päätöksen väärin käsittäen ovat ruvenneet yhdessä asumaan, että heidän yhdyselämänsä on sekä luvatonta että säädytöntä kunnes ovat laillisessa järjestyksessä avioliittoon vihityt."

Lisäksi seurakunta painatti aiheesta kirjelmän, eräänlaisen lentolehtisen, joka pantiin liikkeelle Kalliossa ja Sörnäisissä. Siinä painotettiin, että kyseessä oli sosialismin, jumalankieltämisen ja yleisen mädännäisyyden vitsaus: työväenliike kiihotti kansaa elämään yhdessä ilman papin siunausta. Talonomistajien ja isännöitsijöiden kristillisenä velvollisuutena oli varmistaa, etteivät "siveettömät miehet ja naiset harjoittaisi saastaista menoaan". Työläispariskunnat oli saatava siveelliseen ruotuun ja siten irrotettava sosialismin uusista ajatusmalleista.

Kampanja ei onnistunut, joten samantapainen, mutta laajempi uusintaisku käynnistettiin talvella 1912, jolloin lentolehtisestä otettiin uudempi painos, joka lähetettiin nyt myös sanomalehtiin. Nyt työväenlehdissä kampanja yhdistettiin vastasäädettyyn siviiliavioliittolakiin (mutta vasta vuosia myöhemmin voimaantulleeseen), joka uhkasi pappien tonttia. Huhtikuussa 1913 seurakunnan vanhimmat joutuivat kokouksessaan toteamaan, ettei kampanjoilla ollut ollut vaikutusta Sörnäisten susiparitilanteeseen."

Tämä kappale sai minut nauramaan ääneen. Asuimme ennen vanhassa talossa Sörnäisissä ja on huvittavaa ajatella, että vain vuosisata sitten samalla alueella on noin kiihkomielisesti haluttu puuttua täysivaltaisten ihmisten yhteiselämään. Mikä kauhea susipari mekin olisimme tuohon aikaan olleet! Saastaista menoa ja sosialismia, voi herran pieksut!


"Eräs Onervan aikalaisherra kertoi Helsingin ravintolaelämän kuuluneen yksiselitteisesti miehille. Herroilla saattoi olla naisseuralaisia, omia tai jaettuja, mutta ravintola tarkoitti ilman muuta miesten miljöötä - ei siksi, että siellä syötiin herkullisia aterioita, vaan sen takia, että siellä nautittiin alkoholia: 

"Viina oli juoma, joka kuului yksinomaan miessukupuolelle ja kauppatorin kalamatameille. Korkeintaan lasi viiniä tai punssia, ehkäpä likööriäkin koko illassa, siinä naiselle kyllin. Miehillä oli siihen aikaan - nykyiseenkin verraten - suuremmat vapaudet huvitteluissaan kuin naisilla. En tiedä kaikista heidän huvittelujensa muodoista, mutta sen voin sanoa, että alkoholi näytteli vielä huomattavampaa osaa kuin nykyisin. 

Ravintolaelämä kukoisti ja pienempiä ja suurempia ravintoloita, "kellareita", viinitavernoja ja oluttupia oli joka nurkassa. Eivätkä hinnatkaan olleet ylettömiä. Aamiainen runsaine voileipäpöytineen ja lähes kymmenine pikkulämpimineen, mihin vielä tuli lisäksi lämmin ruoka, maksoi markan. Mutta hintaan sisältyi vielä niin paljon viinaryyppyjä kuin kehtasi ottaa. Ja valittavana oli neljää, viittä viinalajia, joita kukin sai makunsa mukaan valita pöydällä olevasta säiliöstä. Yleensä kuitenkin kolme ryyppyä jo katsottiin säädyttömäksi."

Saisipa moisen aterian edelleen noin pienellä rahalla!

Eräs 1900-luvun alun ruokalista on myös hyvin hauskaa luettavaa. Menisiköhän tällainen enää läpi:


"Vuosisadan vaihteessa naiset alkoivat yleistyä ravintoloiden asiakkaina, mutta vain miesseurassa. He eivät päässeet yksin ravintoloihin ja kaikkeen kanssakäymiseen henkilökunnan kanssa tarvittiin miestä, kuten vuoden 1915 käytösopas neuvoo: "Herrat hoitavat tilauksen ja kaiken keskustelun tarjoilijan kanssa." Ravintolamaailmassa naisia pidettiin helposti kevytkenkäisinä: nainen, joka lähtee kotoaan ulos ravintolaan, oli lähtökohtaisesti epäilyttävä. Helsingissä naisen tai naisjoukon oli vaikea päästä ravintolaan ilman miesseuralaista niinkin myöhään kuin 1960-luvulla. Ja kauan sen jälkeen lukemattomista naisista on tuntunut kiusalliselta mennä ravintolaan yksin ja he ovat hypistelleet sanomalehteä tai matkapuhelinta tai vilkuilleet kelloaan ikään kuin sovittua seuralaista odotellen.

Ravintoloissa anniskelua säädeltiin luvilla ja aikarajoituksilla. Lisäksi anniskelua pyrittiin rajoittamaan myös sillä, että olutta ei tarjoiltu, vaan ainoastaan ruokaryyppy aterian yhteydessä. Kansanravintoloista saatettiin poistaa tuolit. Lisäksi suositeltiin, ettei ikkunoita peitettäisi verhoin, jotta juomarit eivät pääsisi piiloutumaan vaan olisivat ohikulkijoiden töllisteltävinä."

Ravintola- ja baarikulttuuri eivät ole paljoakaan muuttuneet. Väittäisin, että yksin anniskeluravintolaan menevää naista joko paheksutaan tai kummastellaan edelleen, pidetään kevytkenkäisenä ja tyrkkynä. Ehkä tämä johtuu siitä, että anniskelupaikat ovat aika yleisesti parinhakupaikkoja, eli yksinäinen henkilö on automaattisesti vapaata riistaa, joka on intiimiä kanssakäymistä vailla. Eivät kaikki tietenkään ole, mutta joidenkin miesten ihmisten on yllättävän vaikeaa tajuta tätä.

Suomalaisten holtiton alkoholinkäyttö ja koko alkoholikulttuuria leimaava hillittömyys ovat nekin melko pysyviä ilmiöitä. Kieltolaki ei juuri mitään auttanut ja kaikki juomiseen ja humaltumiseen liittyvä häpeä on viime vuosikymmeninä pyyhkiytynyt pois ja muuttunut vastenmieliseksi ylpeydeksi. Känneillä ja krapulalla kerskaillaan eikä itsensä juomista rapakuntoon piilotella; päinvastoin, kovin moni teinistä aikuiseen kertoo varsin vuolaasti viikonloppusekoiluistaan. Naiset ja miehet saattavat olla aivan yhtä räkäkännissä eikä sitä julkisesti paheksuta.

Itse toivoisin pidättyväisempää alkoholikulttuuria ja sivistyneempiä käytöstapoja takaisin. En pidä nykyajan rahvaanomaisuudesta ja karkeudesta, tulipa se kumman sukupuolen taholta hyvänsä. Ei tasa-arvon ja yksilönvapauden tarvitse tarkoittaa siivottomuutta ja holtittomuutta.

Stockmannin näyteikkuna silloin ennen

Vanhojen rakkauskirjeiden lukeminen hymyilytti ja aiheutti haikeutta. Tulee tunne, että kylläpä ennen osattiin olla romanttisia, vaikka ylenpalttinen muodollisuus nykyihmisestä aika vieraalta tuntuukin.

Vuonna 1904 Onervan oleskellessa Pariisissa hän sai "riiuviestin" Edward Järnströmiltä:

"Arvoisa neiti,

Kun nyt taloudellisessa suhteessa onnellisempi aika on minullekin koittanut, uskallan minä, nojautuen entiseen sopimukseen, kääntyä puoleenne ehdoituksella, että suvaitsisitte, jos Teillä ei parempaa tekemistä ole, viettää kanssani tämä ilta jossakin teatterissa. Siltä varalta että ehdotukseni saavuttaa suosiollisen hyväksymisenne, tahtoisin vielä lisätä siihen toisen. 

Sopiaksemme paikasta, jonne voisimme mennä, ja ottaen huomioon pensionin päivällis- ja teatterin alkamisajan yhteensattumisen, katsoisin suotavaksi että ½ 7 tapaisimme toisemme St. Germain des Prés'ssä olevassa Duval-ruokalassa. Pyydän teitä hyväntahtoisesti minulle heti vastaamaan mitä asiasta arvelette. Vastaanottakaa ystävällinen tervehdykseni."

 Helsingin ensimmäisen rautatieaseman tsaarinaikaista tyyliä vuosisadan alusta

1920-luvulla Onervan terveys alkoi horjua reumatismin ja sydänvaivojen vuoksi. Lisäksi hän kärsi hermoromahduksista ja alkoholisoitui pahasti. Hän oli useamman kerran hoidossa muun muassa Nikkilän mielisairaalassa. Onerva maalasi ja kirjoitti satoja runoja aina kuolemaansa asti vuoteen 1972, jolloin hän oli melkein 90-vuotias.

Paitsi hienoa ja kiinnostavaa ajankuvaa, Eri kivaa! -kirja tarjoaa myös kattavan ja inspiroivan lukupaketin erään 1900-luvun merkittävimmän kulttuurisen vaikuttajan, eli L.Onervan elämästä. Tunnen suunnatonta ylpeyttä aina lukiessani esiäitieni taistelusta naisten aseman parantamiseksi: miten rohkeita ja taipumattomia he olivatkaan ja miten paljosta me modernit naiset voimme olla heille kiitollisia. Tällainen lukukokemus jää aina moneksi päiväksi vaivaamaan: mietin intensiivisesti, mitkä asiat ovat muuttuneet ja mitkä eivät, mitä siihen aikaan eläneet ihmiset ajattelivat ja tunsivat, mitä he sanoisivat jos näkisivät maailman nyt.

Tämä kai osaltaan onkin historian kirjoittamisen tarkoitus: saada ihmiset eläytymään ja ajattelemaan, vertaamaan mennyttä ja nykyisyyttä. Voidaksemme ymmärtää nykypäivää meidän on ymmärrettävä myös historiaa. Olen itsekin viime aikoina huomannut muuttaneeni joitakin käsityksiäni vain tutustumalla kielteisiä ajatuksia aiheuttaneen aiheen tai tapahtuman historiaan. Kieltolakiakin ymmärtää paljon paremmin kun pystyy asettamaan sen oman aikansa viitekehykseen, puhumattakaan monista muista historian tapahtumista ja siitä, miten ne edelleen heijastuvat nykypäivään.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Muistilista

1. Syö hyvin.
Esimerkiksi paistettuja kasviksia friteeratun tofun ja kimchin kanssa. Väliäkö sillä, että jääkaappi lemuaa kuin rankkitynnyri ja avopuoliso pysyttelee turvallisen välimatkan päässä - pääasia että ruoka on herkullista ja suussa nitisee ja polttelee kivasti.

2. Pukeudu lämpimästi ja tyylikkäästi.
Jujuna on se sama vanha eli kerrospukeutuminen. Puin päälle useammat sukkahousut, kaksi hametta, pitkähihaisen puuvillapaidan, ohuen harsotunikan ja villatakin. Ulos lähtiessä vielä puolipitkä takki, kaulahuivi ja lapaset. Kirpparilta, kirpparilta, kirpparilta - kaikki. Päädyin näyttämään pohjoisen shamaanilta kookosamuletteineni, mutta se on vain hyvä asia. Minusta pitkät hameet ovat todella mukavia ja useimmiten myös kauniita. Päihittävät huonosti istuvat housut mennen tullen.


3. Yritä näyttää aktiiviselta, vaikka oikeasti leijailisit ulkoavaruudessa ja unohdetuissa maailmoissa. Tee muistiinpanoja, muuten kaikki menee reisille. Huomasin tämän tärkeässä toimituskokouksessa, jossa valkkasin itselleni lääketieteellisen aiheen. Synkän harmaassa ulkoilmassa hetken käveltyäni tajusin, ettei minua oikein kiinnosta - ei ainakaan juuri nyt. Enemmän kiinnostaa laukun pohjalla rapiseva paperipussi, jonka syövereistä ongin mantelin tai kaksi parin minuutin välein.

4. Vaadi oikeutta omaan rauhaan. Kaikki eivät sitä niin paljon tarvitse, mutta minä tarvitsen. Joinakin päivinä kotiin tullessani menen suoraan makuuhuoneeseen ja laitan oven kiinni. Minun on saatava olla omissa oloissani säännöllisin väliajoin, muuten menetän järkeni. Onneksi mies tuntee minut hyvin ja ymmärtää tämän.


5. Yritä entistä uutterammin löytää keinoja itsesi motivoimiseen jahkailun sijasta. Kun pöydällä odottaa tuhatsivuinen kirja ja olkalaukussa toinen vähän ohuempi, on turha kuvitella tekevänsä niistä asiantuntevaa analyysiä lukematta teoksia. Jos saisin valita oppikirjani itse, lukisin vain historialliseen kehykseen sovitettuja lennokkaita tarinoita ja esitelmöisin siitä, kuinka taikamaa, hepat ja ritarit ovat paljon parempia vaihtoehtoja kuin tylsä nykyaika.

6. Stressistä, paineesta ja ahdistuksesta huolimatta yritä olla ystävällinen. Joskus ärsyynnyn sekunnissa ja tuiskahdan pahasti, koska en ehdi kipaista omiin oloihini sosiaaliseen tilanteen alta. Kehun aina näyttelijänlahjojani, mutta viime aikoina ne ovat ruostuneet. Harjoitukset jatkuvat. En halua pahoittaa kenenkään mieltä sillä, että erakoidun ja teen sen mahdollismman aggressiivisesti.

7. Rakasta eniten silloin kun tekisi mieli vihata.

Koen tämän itselleni paljon paremmaksi muistilistaksi kuin perinteisen hymyileolepositiivinenkaikkionihanaajajärjestyy-liibalaaban. Joku muu voi käyttää sitä vaikka minun puolestani.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Lumikenttien kutsu

Lauantaina lapioin kevyttä, pöllyävää puuterilunta lasten lapiolla itähelsinkiläisen kerrostalon pihassa. Vanhan ja sairaan rouvan mukaan taloyhtiön säästämisen vuoksi kukaan ei luo lunta viikonloppuisin, joten ryhdyin hommiin.
Lumikolaa ei ollut.

Kahdella terveellä jalalla kävelevät eivät ajattele pyörätuoleihin joutuneita. Sitä, miten vaikeaa on päästä eteenpäin umpihangessa. Odottaa loputtomasti, että joku auttaisi.

Lumi pöllysi kuivana kuin puuteri, sen pienet kiteet hajosivat ilmaan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minun teki mieli heittää lapio pois, juosta koskemattomia lumikenttiä kohti ja heittäytyä valkoiseen äärettömyyteen. Toivoa, ettei kukaan tulisi etsimään. Kaivaisin syvän kuopan kuten lapsena ja makaisin selälläni huurteista taivasta katsellen.

Teini-ikäisenä makasin samalla tavalla lumessa, mutta en yksin. Poikaystäväni olisi maannut vieressäni vaikka mudassa jos olisin sitä halunnut. Katselimme tähtiä, pussailimme ja hihittelimme. Viikkoa myöhemmin sairastuin pahaan flunssaan ja kuumeen kourissa täristessäni mietin, miten kauniilta tähdet olivat näyttäneet. 

Samana talvena teimme salaa retken kesämökille. Jäätynyttä merenrantaa pitkin kävelimme puiseen tönöön, jossa oli pakkasta sisälläkin, teimme tulet, pelasimme korttia ja söimme kylmää ruokaa.

Satoja vuosia sitten suomalaisia pidettiin säänoitina ja Hämettä villinä pakanamaana, jonne kukaan kunnian mies - paitsi itsepintaiset papit - ei jalallaan astuisi. Talvet olivat pitkiä, pimeitä ja pirullisen kylmiä ja savupirteissään kyyhöttävät ihmisparat yhtä vaiteliaita kuin nykyään.

Sama viheliäinen talvi antoi sinnikäille suomalaissotilaille etulyöntiaseman talvisodassa. Suomalaiset hiihtivät metsissä valkoiset puvut päällään ketterinä ja huomaamattomina, neuvostoliittolaiset kulkivat jalan ja palelivat. Pakkasta oli 40 astetta.


Lapsena leikimme pimeäpiiloa, jolle sydäntalven mustat illat loivat mitä parhaimmat puitteet. Isä etsi meitä taskulampun kanssa kun piilouduimme tuuheiden havupuiden suojiin, liiterin taakse tai lumeen kaivettuun kuoppaan. Eräänä iltana kukaan ei löytänyt minua ja olin aivan riemuissani asiasta. Kihisin tyytyväisyyttä pihan perällä kulkevan ojan pohjalla, vanhan kuusen alaspäin viettävän oksan suojissa. Lopulta muut luovuttivat ja silloin minä säntäsin piilostani. En suostunut kertomaan kenellekään missä olin ollut.

Kotimetsämme oli täynnä minun piilopaikkojani joihin vetäydyin aina halutessani olla yksin.

Nyt aikuisena en itse aina tajua vetäytyä piilooni ajoissa. Jään vain sisälle muiden ulottuville löllymään, ottamaan osumaa.

Syy on osittain siinä, että pimeys on kaupungissa erilaista kuin maaseudulla.
Varjot näyttävät oudoilta eikä missään ole havumajalle sopivaa paikkaa.
Jos makaisin ojanpohjalla jossain lähiössä, joku soittaisi poliisit tai valkotakkiset.


Kolmas helmikuuta.
Kivun kolmas päivä, sieluni maisemaa halkova muistojen polku, jota kävelen taaksepäin.

Kolme, kaksi, yksi. Olin kuin pääroolista sivuosaan loikannut hahmo, jonka suoritusta voi taaksepäin kelatessa katsoa yhä uudelleen ja uudelleen, arvioida kaikki pienet eleet ja riitasointuihin hukkuvat sanat armottomasti kuin pyöveli. Tämä on tarina, jolle jokainen keksii oman loppunsa.
Sellaisen, joka miellyttää eniten.

Keskiajalla kaula katkaistiin milloin mistäkin syystä. Teloitukset olivat koko kansan huvia ja niitä saavuttiin katsomaan kaukaa. Hirtettyjen ruumiit jätettiin usein päiväkausiksi roikkumaan - varoitukseksi muille ihmisille jotta he tajuaisivat pysyä kaidalla tiellä.
Maallinen elämä oli vain välivaihe, jonka aikana pedattiin petiä taivaspaikkaa varten.
Jotkut petaavat sitä petiä edelleen. Hautajaispaitoja ei kuitenkaan enää ommella.

Helmikuun ensimmäisenä, helmenhohtavaksi yltyneen sydäntalven paikkeilla keittelin teetä ja kokkailin pikaruokaani eli riisinuudeleita kasvis-hamppu-kookoskastikkeessa. Ennen vanhaan köyhässä Suomessa syötiin naurista ja perunaa tai kuoltiin nälkään. Viime torstaina se kiinnosti minua enemmän kuin kansantalouden luento. Luin pitkää ja surullista selvitystä 1860-luvun nälkävuosista, jotka tappoivat ihmisiä enemmän kuin sota tai rutto.

Kotona aloin lukea yhdentekevältä tuntuvaa kirjaa, joka ei alkanut kunnolla innostaa edes kymmenennellä sivulla. Ajatukseni harhailivat turhissa ärsykkeissä, jotka venyttivät pinnaani napsahtamiseen asti. Joskus olen niin turkasen huonoa seuraa, että epäilen paikkaani tässä maailmassa.

Yöpöydälläni on kirjapino ja siinä pinossa on politiikan tehtävää varten lainattu Urho Kekkosen elämäkerta, Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historia, Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Sanna Kolan Ruususen iholla, Muinainen Kalanti ja sen naapurit ja uudistettu, yli 700-sivuinen painos Kaari Utrion Sunnevasta. Minussa kytee kunnianhimo ja omaan aikaansa sidotun kirjallisuuden nälkä, siksi olen ottanut askeleen klassikkojen, kuten Dostojevskin suuntaan. Toisaalta kahlaan läpi mitä tahansa Suomen historiaan liittyvää materiaalia ja annan kiihtymyksen kuohahtaa sielussani.

Mitä todennäköisimmin heivaan ylistäviä arvosteluja saaneen Luotettavan vaimon toiseen kasaan ja tartun seuraavaksi Sunnevaan. Tällä hetkellä en kaipaa mitään niin paljon kuin tarinoita.
Pitkiä, jännittäviä tarinoita, jotka voivat päättyä miten tahansa - kunhan ne maistuvat elämälle.

perjantai 31. tammikuuta 2014

Tammikuun viimeinen

Näin on vuoden ensimmäinen kuukausi vierähtänyt ja elämä kolisee raiteillaan kuin vanha ja rikkinäinen pikajuna. Perille kyllä päästään, mutta matkan varrella voi muutama ruuvi irrota.

Aamu meni jälleen nukkuessa, vaikka eräskin tärkeä oppitunti olisi kutsunut kuuliaista opiskelijaa opin kaidalle tielle. Yhdentoista maissa vääntäydyin ylös suloisesta horteestani, keitin appelsiini-kookosteetä ja heitin kippoon marjat ja jogurtit, joita en taaskaan ehtinyt syödä loppuun. Sännätessäni pitkä talvitakki hulmuten bussiin tulin taas miettineeksi, kuinka säälittävä sählääjä olen. Sellainen hidas ja flegmaattinen, joka on vain omissa maailmoissaan koko ajan. On suoranainen ihme, jos nykyään saan jotakin nopeasti ja tehokkaasti tehdyksi.

Luuserioloni parani hieman, kun sain opinto-ohjaajaltani tunnustusta opintopisteiden runsaasta määrästä - niitä on nimittäin kertynyt jo reippaasti yli sata, vaikka journalismin opintoja on takana vasta vuoden verran. Muutaman kurssin sain aikoinaan hyväksiluettua assilinjalta ja kesäkin meni kunnianhimoisesti opiskellessa. Aion opiskella myös tulevana kesänä ja tehdä siinä samalla osa-aikatyötä niin että hippulat vinkuvat. Ehkä niillä palkoilla pääsen tänä vuonna jonnekin ulkomaan reissuun?

Tai ehkä saan jotain oman alan töitä ja alan kunnolla orientoitumaan?

Hienoin juttu on nyt se, että pitkä ja mustanpimeä talvi on vihdoinkin lopuillaan. Lunta toki tuprutti ensimmäistä kertaa vasta pari viikkoa sitten, mutta talvi on jo kääntänyt kasvonsa valoon päin ja kevät häämöttää ovenraosta. Iltapäivät ovat valoisia, aurinko häikäisee silmiä ja taivas on huurteisen vaaleanpunainen.
Kuin talviunilta heräisi.

Tänään oli niin paljon kevättä rinnassa, että pukeuduin aika kevyesti lumipyrystä hermostumatta. Kirppikseltä puoli vuotta sitten ostettu maalaisromanttinen, roosan sävyinen tunika pääsi ensimmäistä kertaa käyttöön, mutta puin sen kanssa kolmet sukkahousut päällekkäin ja kietouduin vielä paksuun villatakkiin, jotten olisi ihan paleltunut.


Illansuussa pakotin Laurin hakemaan minulle kanelimanteleita ja vieroitusoireista kärsivän ääneni kuultuaan hän totteli kiltisti. Hyvitykseksi lupasin tiskata hänen puolestaan, mutta se siirtyykin seuraavaan päivään, koska viikonlopun kunniaksi avattu viinipullo vei kaiken huomioni.

Nyt onkin sitten koko viikonlopun ajan töitä ja sama homma jatkuu koko helmikuun lyhyttä talvilomaa ja todennäköistä pohjoisen matkaa lukuun ottamatta. Minä, ääliö, olen paniikissa hamstrannut ihan liikaa työvuoroja ja niiden kanssa kävi nyt niin, että olen koko helmikuun ajan joka ikisenä viikonloppuna molempina päivinä töissä. Kyse ei ole mistään pitkistä työvuoroista, mutta silti. Olisihan se kiva joskus vain nukkua ja velttoilla koko päivä, sillä opiskelu on rankkaa ja sen vaatima ajatustyö niin rasittavaa, että lepopäivät ovat täysin ansaittuja.

Yritän olla tarkempi työvuorojen suhteen vastaisuudessa. Ongelma on vain siinä, kun niitä vuoroja tyrkytetään jatkuvasti ja pelkään pomon pitävän minua laiskana jos kieltäydyn. En siis osaa sanoa ei. Yritän opetella...

Päivän biisi on Motion Sickness of Time Travelin avara ja humiseva Clairvoyance, joka aaltoilee salakavalasti kuin näennäisen tyynen meren pinta. Droneksi määritelty musiikki sopii mitä parhaiten pysähtyneen tunnelman koukuttamiseen ja unen jatkamiseen sen jäädessä herätyskellon tai muun häiriön vuoksi kesken. Rakastan tällaisia minimalistisia, itseään toistavia, mutta rauhallisia äänimaailmoja.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...