Makeanhimo

Olen joka vuosi tehnyt pyhiä lupauksia ruokavalioni muuttamisesta ja erityisesti sokerin ja vehnän vähentämisestä tai totaalisesta pois jättämisestä, mutta aina ne lupaukset ja suunnitelmat jossain vaiheessa romuttuvat. Koska itsekurini on herkkujen suhteen heikko, ympäristöllä on minuun suuri vaikutus tässä asiassa. Jos asuisin yksin ja välttelisin kaikkia herkkutiskejä kaupoissa, ei tulisi ostettua ja syötyä niin paljon turhia hiilaripommeja. Ympärilläni on sellaisia kuitenkin lähes jatkuvasti, jääkaapissa on aina jotain "väärää" ja kaikilla kutsuilla tyrkytetään kakkuja, pullia sun muuta.

Myös koulussamme on sikäli huono valikoima, ettei siellä ainakaan karppaajalle tai vegaanille mitään olisi - ja minä kuitenkin suosin näitä vaihtoehtoja syömisessäni, vaikka en karppaaja tai vegaani enää olekaan. Tarjolla on lähes yksinomaan valkoisia sämpylöitä, keksejä, pullia, karkkia, suklaata ja limsaa.

Koska en enää usko ehdottomaan kieltäytymiseen tai oikein mihinkään ismeihin, yritän pitää yllä kohtuutta. Esimerkiksi yksi herkkupäivä viikossa ja muina päivinä söisin vain täysin terveellisesti vehnätöntä ja sokeritonta. Kiusauksia kuitenkin sataa joka puolelta. Erityisesti inhoan sitä, kuinka minulle tyrkytetään suklaata aivan jatkuvasti, sillä kaikki tuntemani ihmiset tietävät minun olevan suklaaholisti. Kieltäytyminen ei auta - hyvä jos ei välillä väkisin tungeta kurkusta alas niitä fazereita ja marabouta. Pitää ilmeisesti valistaa ihmisiä siitä, että rinnastakaa tämä vapaasti vaikka huumeriippuvuuteen ja auttakaa minua kehittämään itsekuriani sen sijaan, että yritätte koko ajan hajottaa sitä. Välillä tunnen itseni joksikin lemmikkiapinaksi, joka mussuttaa suklaata lihomatta muiden mielestä grammaakaan samalla kun muut katselevat maireina ja naureskellen vierestä. Itsekurini pettäminen on kaikkien paitsi minun mielestäni hauskaa.

Nyt yritys on taas kova, sillä jätin suklaapatukat kauppaan ja ostin tilalle kokonaisen ananaksen. Se on kaunis, tarpeeksi makea ja tyydyttää makeanhimoni ainakin toviksi. Hampaat tuskin tykkäävät tästäkään, mutta nehän eivät koskaan tykkää mistään muusta kuin vedestä.

Lisäksi olen ostanut kiivejä, mangoja ja viinirypäleitä ja juonut paljon hunajateetä. Hammaslääkärini valitti tuosta hunajankin käytöstä, mutta hitot. Haluan nauttia elämästäni enkä miettiä jatkuvasti hampaitani pelkkää porkkanaa nakertaen. Minulla on kyllä ollut paljon hammasongelmia kuluneiden kahden vuoden aikana, mutta ne ovat osaltaan liittyneet myös vääränlaiseen hammastahnaan eivätkä pelkästään puutteelliseen hygieniaan ja runsaasti sokeria sisältävään ruokavalioon.

Tietysti myös paino ja terveys ylipäätään pistävät usein miettimään sitä, mitä suuhuni laitan. En voi ikuisesti syödä mitä sattuu lihomatta yhtään, sillä ihmisen biologia on sellainen, että iän karttuessa kilojakin kertyy helpommin ja kunto rapistuu jos siitä ei pidä huolta.

Olen myös huomannut olevani stressisyömäri ja siitä yritän päästä eroon. Tämä kevät oli erityisen stressaava ja huomasin sen heti kostautuvan lukuisten herkkujen muodossa. Ruokailuaikani ovat epäsäännölliset ja myöhään illalla ei useinkaan jaksa kokata mitään alusta loppuun itse.

Nyt kesällä on taas enemmän aikaa miettiä näitä asioita, joten ehkä aloitan taas jonkin elämäntaparemontin. Ainakin huolehdin tästä lähtien siitä, että kaapissa on aina jotain hedelmiä, jos makeanhimo sattuu yllättämään.

Aurinkolauantai

Avonaisista ikkunoista ja tuulettimesta huolimatta öisin on niin kuuma, ettei meinaa saada nukuttua. Pyörimme ja hyörimme peiton ihan rullalle ja koira ramppaa samaa tahtia paikasta toiseen etsimässä viileää kohtaa. Yleensä se haluaa kuitenkin nukkua ihan sängyn vieressä, vaikka makkari on aamupäivisin asuntomme kuumin huone.

Tänään tein Tamin kanssa lenkin Malmin hautausmaalla, sillä arvelin suurten lehmusten tuovan edes hieman suojaa paahtavalta auringolta. Helle ei todellakaan ole pitkäkarvaisen koiran mieleen, eikä kuumuuteen paljon vedenjuontikaan auta. Välillä pitää pysähtyä lekottelemaan jonnekin varjoon, mutta koskaan sitä ei väsytä niin paljon, etteikö se jaksaisi kajauttaa ilmoille varoitushaukkua jonkun vieraan lähestyessä.

Auringonkiloa vasten kylpevän lehtivihreän suojissa oli mukavaa tallustella. Naakat raakkuivat reviiritietoisina, oravat nakertelivat käpyjä ja muutamat eläkeläiset olivat tulleet hoitamaan sukulaistensa hautoja. Joka ilmansuuntaan aukeni rivi värikkäitä kukkia ja hiljaisia hautoja, kullatuin koukeroin kirjoitettuja syntymä- ja kuolinvuosia, satojen ihmisten maalliset jäännökset muutaman metrin alapuolella.
Hautausmaa on varmasti maailman levollisin paikka.

Ja ihmisten hautaaminen maan alle hyvin kummallinen tapa.

Hassua, että jotkut ihmiset pelkäävät hautausmaita ja hautoja. Uskovatko he sitten ihan oikeasti vainajien henkiin, eläviin kuolleisiin tai johonkin muuhun vastaavaan? Ehkä satuihin uskominen tuo tylsään elämään jännitystä. Voin jollain tasolla ymmärtää tämän, mutta siitä huolimatta ainakin omat aivoni kieltäytyvät rakentelemasta mitään kuvitelmia zombie-leffojen tai ikivanhojen kansantarujen varaan.

Goottiestetiikan värittämän teini-ikäni tyrskyissä synkkä romantiikka ulotti levottomat lonkeronsa musiikin, pukeutumisen ja kirjallisuuden lisäksi tietenkin myös hautausmaalle. Korsetit kiristettyinä ja mustat pitkät hameet ja samettiviitat liehuen kuvasimme toisiamme hautausman iltahämärissä liidunvalkeat kasvot loistaen, verenpunaisiksi maalatut suut murheellisina. Emme pelleilleet, vaan käyttäydyimme kunnioittavasti, lähes haudanvakavasti. Muistan silloisen kirjeystäväni toimineen hiukan toisin ja alitajuntaani on syöpynyt kuva hänestä alushoususillaan viinipullo kädessä hautakiven päällä makaamassa. Pikaisen googlailun avulla selvisi, että hän on nykyään ihan normaalin oloinen ihminen, eikä varmaan enää rieku puolialasti hautausmaalla eläkeläisiä järkyttämässä.

Kuten kuvista näkyy, itse en tietenkään ole lopettanut hautausmaalla kuvaamista. Tosin tällä kertaa otin ihan normaaleja kuvia, joissa ei synkistellä tai poseerata kuin 1600-luvun kreivittäret, joilla on jotakin salattavaa.

Kuuman aurinkoista päivää mukaillen pukeuduin pirteän keltaiseen t-paitaan, vilpoisaan puuvillahameeseen ja asustin ne vaaleasävyisillä puukoruilla. Hiukset ovat olleet taas aika usein kiinni etenkin aamuisin, koska en jaksa harjata ja pöyhiä niitä kaiken aikaa. Ne menevät helposti takkuun ja ovat muutenkin tiellä etenkin koiran kanssa touhutessa. Olen myöskin huomannut, että itikat pitävät hiuksistani suunnattoman paljon ja haluavat käytöksestä päätellen munia pääni täyteen pikkuitikoita. Yök.

Myös ampiaiset ja mehiläiset kuvittelevat jatkuvasti, että haluan ystävystyä niiden kanssa. No, en halua. Toissavuonna minäkin vielä jankutin kaikille pistäviä pörriäisiä pelkääville, etteivät ne pistä jos niiden antaa olla. Eräänä kauniina kesäpäivänä kimalainen lensi kaukaisuudesta suoraan kylkeeni, tuikkasi minua piikillä ja kuoli. Siitä lähtien olen itsekin vältellyt kyseisiä elukoita parhaani mukaan.

Olen kuvannut pitkän aikaa tavallista vähemmän, mutta nyt etenkin koira on saanut kameran linssin tuijotuksesta osansa. Olen kuvannut sitä kokonaisuudessaan, mutta olen kuvannut myös sen nenää, tassuja ja korvia erikseen. Se on niin ihana ja lutuinen joka puolelta. Nukkuessaan sen tassut vispaavat - taitaa koiru nähdä unta vihreistä niityistä, joilla saa vapaasti juoksennella ja jahdata muita koiria.

Sydäntä lämmittää huomata, miten hyvin Tami on kotiutunut meille ja kuinka se on selvästi ottanut meidät omaksi laumakseen. Se osoittaa kiintymystään ja luottamustaan eri tavoin ja osaa kommunikoida kanssamme haukahtelemalla tai elehtimällä. Ulos halutessaan se tulee viereen istumaan ja tuijottamaan tai alkaa hyöriä ympäriinsä. Toisinaan se menee suoraan ovelle ja yrittää avata sitä tujotuksen voimalla.

Vinkuvaa palloaan se rakastaa yli kaiken ja riehaantuu täysin kun alamme leikkiä sillä. Se nappaa pallon suuhunsa, haukkuu sille ja haluaa, että yritämme viedä pallon. Vaikka Tami on jo 12-vuotias, se ei väsy palloleikkiin vieläkään. Pallo, "mennäänkö ulos" ja oma nimi ovat sille tuttuja sanoja.

Iltaisin - tai no, öisin - se tulee sänkymme viereen nukkumaan vasta, kun me molemmat olemme siinä. Joskus mies on nukkumassa ja minä istun koneella. Silloin koira jää puoliväliin voidakseen tarkkailla meitä molempia.

Ihana otus! Se on tuonut paljon iloa elämäämme.

Koiran kipuilua

Tänä aamuna heräsin puoli kahdeksalta viemään koiraa ulos ja olohuoneen matolla odotti varsin epämiellyttävä yllätys: ympäriinsä levinneet ripulipaskat. Suuren huokauksen ja ketutuksen saattelemana passitin miehen pesutupaan kuuraamaan mattoa ja lähdin viemään koiraa ulos.

Pari päivää aikaisemmin koira oksensi eteisen matolle.

Nyt on viikon ajan kovasti huolettanut, mistä kiikastaa. Koira oli hyväkuntoinen tullessaan meille ja olemme vaihtelevasti ruokkineet sitä koiranmakkaralla, tavallisella purkkiruoalla, nappuloilla, jauhelihalla ja tonnikalalla. Olemme vaiheittain jättäneet erinäisiä ruoka-aineita pois, antaneet välillä vain yhdenlaista, lisänneet iltaruokaan apteekista saatavia maitohappobakteereja ja kokeilimme jopa jogurttia. Mikään ei auta. Tästä päivästä lähtien koira saa pelkkiä nappuloita ja seuraamme tilannetta. Mikäli muutosta ei tapahdu viikonloppuun mennessä, sitten on kai otettava yhteyttä ensin eläinsuojeluyhdistykseen ja sitten eläinlääkäriin. Yhdistykseen siksi, että koirahan ei ole virallisesti meidän omistuksessamme vaan hoidossa - ja kaikki asiat on hoidettava ensin yhdistyksen kautta.

Toivottavasti rassukka ei ole sairas vaan kyse on jonkin ruoka-aineen sopimattomuudesta. Yritämme tässä nyt sitten selvittää, mikä se ruoka-aine on.

Koira on jo 12-vuotias, joten tietysti sen vatsa saattaa korkean iänkin takia olla hyvin herkkä. Lyhensin saksilla sen karvoja pepusta pahimman sotkun välttämiseksi ja siistin myös varvaskarvoja, ettei hiekkaa kulkeutuisi sisälle niin paljon. Nyt tulee kuljettua läpsyt jalassa sisälläkin, koska lattia on jatkuvasti niin likainen ja turha sitä nyt on koko ajan olla kuuraamassa. Pyyhimme koiran tassut kostealla pyyhkeellä jokaisen lenkin jälkeen, mutta ei siitä näytä olevan kauheasti apua. Partacollien pitkään turkkiin nimittäin tarttuu ihan kaikkea oksista ja kukista ruohoon, heinään ja puolikkaaseen ruusupuskaan.

Leikkelin hetken mietittyäni myös pahimmat rastat pois, sillä niitä ei enää millään kammalla ja öljyllä olisi saanut selvitettyä. Harvan tai kaljun näköisiä kohtia ei onneksi jäänyt.

Jotenkin tuntuu oudolta, ettei koiralle sen ns.luonnollinen ravinto, eli maustamaton liha sovi. Yksilöllisiä eroja on aivan kuten ihmisissäkin, mutta jotenkin olen ihan hukassa nyt enkä tiedä mitä tehdä, jos sopivaa ruokavaliota karvaturrillemme ei ala löytymään.

Vaivaakohan näitä suloisia kaalinrouskuttajakoiria vatsavaivat ruokailuhetken jälkeen?

Älä koskaan palaa

Yleensä kaikki netissä kiertävät meemit, ajatelmakuvat ja muut vastaavat ovat vähän blaah, mutta tämä pysäytti. Ehkä siksi, että minulla on oma lehmä ojassa.

Ja siksi, että suosittelen tätä elämänohjeeksi kaikille, jotka ovat irtiottojen tarpeessa.

Itsehän olen onnistunut noissa neljässä ensimmäisessä kohdassa, mutta en viimeisessä.

kuva : Just The Design

Edestakaisin

Aamut alkavat lupaavina, valkoisen valon hehkuisina. Aurinko tunkee makuuhuoneeseen, koiran tassut rapsuvat bambumattoa vasten sen etsiessä sopivaa makuupaikkaa. Kesä on jo alkanut, mutta monena aamuna minua nukuttaa liikaa.

Haaveilen kukkaseppeleen solmimisesta, mutta en viitsi mennä niitä poimimaan ennen kuin olen saanut ostettua hyönteiskarkotetta. Kaikki lentävät pistiäiset nimittäin rakastavat minua - luultavasti enemmän kuin monia muita.

Näinä päivinä istun paljon bussissa, ajelen edestakaisin kodin, koulun ja työpaikan välillä. Kuinka paljon olenkaan ehtinyt ihailla luonnon ylitsepursuavaa vehreyttä bussin antaessa odottaa tuloaan, kuinka monet polut ja tiet olenkaan tallannut kirpparilta muutama kuukausi sitten hankituilla lempisaappaillani, joissa on ihastuttavaa steampunk-henkeä ja ajan patinaa. Niissä on käännetyt varret, pitkä solkiremmi, nyöritykset ja hauska poikkileikkaus kärjessä. Todella mukavat jalassa.

Viileämpinä päivinä heitän päälle ruskean nahkarotsini, kuumina päivinä ryttään sen laukkuun ja uneksin uimarannoista, hiekkaan kaivautuvista varpaista ja vedestä, joka vaihtaa väriään valon mukaan.

Ennen talviturkin heittämistä pitää kuitenkin löytää jostain se uima-asu.

Arkipäivät täyttyvät kulkemisen lisäksi koiran kanssa puuhastelusta, isoista kupillisista kauramaidolla laimennettua chai-teetä, marja-hedelmärahkasta, tylsistä ja kiinnostavista koulutehtävistä ja hermostuneista suunnitelmista, jotka kursin kasaan tottumuksen varmalla otteella katsoakseni sitten niiden repeilemistä joka suuntaan. Yritän vimmatusti päästä eteenpäin ja joudunkin jumiin tai paiskaudun taaksepäin.

Joka ikinen päivä pyörittelen päässäni valtavaa ajatusten sumaa, joka alkoi puskea pintaan jo vuosi sitten - ja tässä minä edelleen olen. Etsin suuntaa, yritän koota rohkeutta, raaputtaa pinttyneen pinnan alta esiin todellisen minäni.

Olen kuitenkin etuoikeutettu, sillä lähes jokaisena päivänä opin jotakin uutta. Muilta ihmisiltä, ympäristöltä, tapahtumilta joita en voi hallita, itseltäni ja itsestäni.
Ja tie vie.

Luonto sädehtii kirkkaita värejä niin, että melkein silmiin sattuu. Niityt ja pellot loistavat täplikkäinä voikukkien ja niittyleinikkien ansiosta, lenkkeilijät, koiranulkoiluttajat ja lapset ovat löytäneet ulkona liikkumisen riemun. Hiekkapolkuja koiran kanssa tallatessani vedän oikein syvään henkeä saadakseni ihanan kukkien tuoksun kulkemaan kehoni läpi. Kiipeän louhikkoisille rinteille puiden ja puskien taa, istuskelen kalliolla koira vieressäni ja tuijottelen taivaansineä pitkän tovin.
Tällaisten hetkien keskellä kesäopiskelu ei hirveästi maistu, vaikkei työmäärä suuri olekaan.

Aika moni asia on alkanut maistua puulta, vaikka olen itse niitä alun perin halunnut. Toisaalta olen alkanut haluta asioita, joista en aiemmin halunnut tietää mitään.

Olen viihtynyt kesäisissä kukkatopeissa, letittänyt hiukseni toiselle puolelle päätä ja lompsutellut menemään varvassandaaleissa. Rentous ennen kaikkea, vaikka näillä helteillä välillä mietinkin, mitä on soveliasta pukea kouluun. Huomasin, että ainakin ihan tavallinen minihame sai monelta miesopiskelijalta pasmat ihan sekaisin.
Hyvänen aika, ne ovat vain jalat.

Koulussamme vieraili ryhmä hollantilaisia opiskelijoita, jotka tekivät meidän koulutusohjelmastamme pientä projektia omaa kurssiaan varten. Suostuin sitten haastateltavaksi eräälle heistä ja meillä oli mukava tunnin juttutuokio koulumme bistrossa. Tulihan siinä juteltua muustakin kuin opiskelusta ja suosittelin hänelle Helsingistä paria hyvää baaria. Vaihdoimme yhteystietojakin, sillä eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka uudelleen tapaisimme.

Vihdoin ja viimein saimme muuten Laurin kanssa järjestettyä Kuman ja Tamin tuikitärkeän ensitapaamisen. Tärkeä se on siksi, että meidän piti juhannuksen mahdollista mökkireissua ajatellen saada tietää, tulevatko koirat keskenään toimeen vai eivät. Meitä vähän jännitti, sillä koiratappelu olisi tietenkin johtanut siihen, että tuleva juhannus olisi meidän osaltamme tuomittu kaupunkilomaksi.

No, Tami otti asian aika rauhallisesti, mutta Kuma oli aivan järkyttynyt siitä, että meillä on joku toinen. Se haukkui vimmatusti varmaankin jotain sellaista, että enkö minä riitä, hau hau! Mikä tuo monsteri teidän kanssa on, hau! Tamin yrittäessä haistella Kumaa se perääntyi Laurin jalkojen taakse korvat luimussa ja vilkuili muutenkin jatkuvasti syrjäkarein partacolliemme touhuja. Kyllä se vähitellen tottui ja rauhoittui, mutta ylimpiä ystävyksiä näistä tuskin tulee. Pääasia, etteivät tappele keskenään.

Asunnossa sisällä käytyämme Kuma meni tyynesti Tamin ruokakupille ja veti kitaansa kaiken sieltä löytyvän. Tami ei hermostunut asiasta ollenkaan, vaan lösähti tavanomaiseen tapaansa keskelle lattiaa lepäilemään. Kuma on lihonut epilepsialääkityksen takia aika paljon ja sen ruokahalu on aivan loputon. Jos rajoituksia ei olisi, se varmaan söisi itsensä hengiltä. Tamin ruokahalu taas voisi olla hieman isompi, mutta toisaalta se on arvonsa tunteva vanha herra eikä hyväksy tyrkyttämistä.

Aloimme heti suunnitella mökkireissua, otimme yhteyttä ystäviimme Outiin ja Joonakseen ja löimme lukkoon matkapäivät. Ah, mökki, rantasauna, loimulohi ja yötön yö, täältä tullaan!

Sitä ennen jatkan takkuilevaa opiskeluani, yritän saada kasaan muutamat esseet ja projektityöt, yritän käyttäytyä hyvin ja keskittyä kuuntelemaan hyvää musiikkia. Pian voin jättää arvosanoista stressaamisen hetkeksi taakseni ja keskittyä tärkeämpään, eli elämään.

Olemme harvoja onnekkaita

Facebookissa tuli tänään vastaan tällainen ja se pisti hetkeksi miettimään.

"Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että...

Jos sinulla on ruokaa jääkaapissa, vaatteet päällä ja paikka missä nukkua, olet rikkaampi kuin 75% maapallon ihmisistä.

Jos sinulla on rahaa pankkitilillä ja kukkarossa sekä muutama ylimääräinen kolikko lippaassa, kuulut maailman väestön 8% rikkaan joukkoon.

Jos heräsit tänä aamuna terveempänä kuin sairaampana, olet onnekkaampi kuin ne miljoona ihmistä, jotka eivät selviä tästä viikosta hengissä.

Jos et koskaan ole kokenut pelkoa sota-alueella, vankilan yksinäisyyttä, kidutuksen kamaluutta tai nähnyt nälkää, olet saanut enemmän kuin 500 miljoonaa muuta ihmistä maailmassa.

Jos voit mennä kirkkoon tai hengelliseen kokoukseen ilman pelkoa häirinnästä, pidätyksestä tai kuolemasta, olet onnekkaampi kuin kolme miljardia muuta ihmistä.

Jos vanhempasi elävät ja ovat edelleen naimisissa keskenään, kuulut todella harvinaisten ihmisten joukkoon.

Jos kuljet pää pystyssä ja hymyilet, koska tunnet aitoa kiitollisuutta, olet ainutlaatuinen, sillä monet voisivat sen tehdä vaan eivät tee.

Jos voit tarttua jotakuta kädestä, halata tai koskettaa olalle, olet niitä harvoja jotka tarjoavat eheyttävää kosketusta.

Jos luet tämän kirjoituksen, olet saanut yltäkylläisesti, sillä kaksi miljardia ihmistä maailmassa ei osaa lukea."

Antaa kyllä hieman perspektiiviä asioihin.

Toukotohinoita

Menoa ja meininkiä on taas riittänyt ja siitä on pitänyt huolen ainakin tuuhea nelijalkainen ystävämme Tami. Se kulkee meidän kanssamme innokkaasti minne tahansa, istuu kiltisti julkisissa kulkuneuvoissa ja pötköttää ihan kyljessä kiinni kun vietämme aikaa puistossa tai ystävien luona. Olen ihan myyty, mutta niin ovat ne lukuisat ohikulkijatkin, jotka haluavat söpöä hoidokkiamme rapsutella.

Viime perjantai oli karseimpia päiviä pitkään aikaan, vaikka viimeiset koulutyöt on jo palautettu. Masensi ja otti päähän, oli jotenkin todella alavireinen fiilis. Ehkä koko kevään mittainen stressi ja ahdistus alkaa nyt purkautua ja pitää antaa sen tapahtua, eikä padota sisälleen enempää. Nyt olen alkanut hieman rentoutua ja hymyillä - kyllä se tästä.

Odotellessamme ostoksille mennyttä Lauria Kampin Narinkkatorilla Humans of Helsinki -projektin kuvaaja tuli luoksemme ja halusi kuulla Tamin tarinan. Vaihdoimme siinä sitten muutaman sanan ja hän ikuisti meidät nettisivuaan varten. Kuvassa on minun makuuni kyllä hieman liikaa värikylläisyyttä (ainakin kuvankäsittelymoodiin asennetulla kotinäytölläni), mutta kiva se on silti.
Minä ja pörröinen ystäväni Tami!  

Kaikki ihmiset ovat olleet ihan fiiliksissä, kun olemme kertoneet Tamin tulleen meille eläinsuojeluyhdistykseltä. Moni kun ei ota vanhaa eläintä itselleen ja sekös sydäntäni korventaa. Miksi? Korkea ikä ei tee eläimestä yhtään sen huonompaa lemmikkiä.

Lauantaina oli upea sää, joten otimme taas koiran mukaan ja suuntasimme Alppipuistoon kavereiden kanssa pikku piknikille. Suut täynnä suklaata parjasimme vapaata kasvatusta, uusavuttomuutta ja ihmisten yleistä typeryyttä kuten meillä neljän porukassa aina on tapana. Varsin läheisen katsannon vapaan kasvatuksen tuotoksiin saimme ystävältämme, joka toimii luokanopettajana. Jotkut jutut olivat aika karua kuultavaa ja pakko sanoa, ettei meininki ihan tuollaista ollut silloin, kun minä olin vielä ala-asteella.

Puistoilun jälkeen teimme kivan kävelyretken vehreiden maisemien halki Hakaniemen rantaan. Kulkeminen koiran kanssa on aika hidasta, koska sen on välttämättä saatava nuuhkia joka ikinen puska, paska ja kusi. Sitä ei ole liiemmälti opetettu kulkemaan siivosti hihnassa, koska välillä se vetää raivostuttavan paljon ja juoksentelee siksakkia vasemmalta oikealle. No, jos ei muuta, niin ainakin käsilihakset saavat hyvää treeniä.

Olen itse asiassa hieman yllättynyt siitä, miten ihastuneina ihmiset katsovat Tamia ja miten moni haluaisi tulla sitä silittämään. Jostain syystä etenkin itäaasialaiset ovat ihan hulluna tähän karvapalloon. Lasten innostus on ymmärrettävää - näyttäähän tuo turjake suloiselta nallekarhulta, mutta aikuisetkin ovat usein ihan maireina katseltuaan villatassumme löntystämistä. Onhan se toki kaunis ja halattava ja ihmisten ilahtuminen eläimen vuoksi on mahtava juttu! Aina en vain jaksaisi pysähtyä ohikulkijoiden tai muiden koiranulkoiluttajien takia. Etenkin muut koiranomistajat kuvittelevat hämmästyttävällä tavalla, että oman koiransa voi noin vain kysymättä päästää vieraan koiran lähelle ja näyttävät loukkaantuneilta jos en ehdi tai jaksa jutustella koirista.

Hakaniemessä istuskelimme auringonlaskun värjäämällä laiturilla ja katselimme liplattavia laineita, sinisessä vedessä kelluvia veneitä ja kirkuvia vesilintuja kasvispatonkejamme mutustaen. Tunnelma oli täynnä kiihkeää kesän odotusta ainakin omalta osaltani. Joka vuosi herään eloon viimeistään tähän aikaan, kiinnitän katseeni yhtäkkiä aivan vihreäksi muuttuneeseen maisemaan ja tunnen levottoman sydämeni läpätyksen.
Ihan kohta tuoksuvat tuomet ja syreenit.

Myöhemmin yöllä teimme vielä pitkän kävelylenkin Tamin kanssa. Suosikkipaikkojamme ovat läheiset kalliot ja metsät, joissa voin rauhassa pitää koiraa pitkällä hihnalla tarvitsematta huolehtia pyöräilijöistä ja muista vastaantulijoista. Pääsääntöisesti Tami suhtautuu muihin ihmisiin ja koiriin leppoisasti, mutta pari kertaa se on ärähtänyt toiselle koiralle ja aivan erityisesti se inhoaa hirveää meteliä pitäviä potku- ja skeittilautoja. Nyt olen jo oppinut kiristämään hihnaa heti kun sellainen tulee vastaan, koska muuten Tami syöksähtää haukkuen perään.

Romanialaisista pullonkerääjistä se ei myöskään perusta. En tiedä miksi. Ehkä se on rasisti? Tai ei tykkää heidän erilaisesta hajustaan. Tutkimattomat ovat koiran tiet, joten tuskin saan tähän vastausta. No, saammepa ainakin istua piknik-viltillä rauhassa pullot ja tölkit esillä ilman, että niitä yrittää joku viedä juomisen ollessa kesken. Muistan vielä selvästi muutaman vuoden takaisen ajan, kun helsinkiläisissä puistoissa sai istua rauhassa tavarat ja pullot levällään, eikä kukaan ollut tunkemassa apajille ja viemässä täysiäkin pulloja välillä jopa laukusta asti. Lompakkovarkauksista ja niiden yrityksistä nyt puhumattakaan.

Monikulttuurisuuden hedelmiä on monenlaisia ja ehkä tämä on niistä yksi?

En tykkää ollenkaan lenkittää koiraa kadulla, vaan pyrin aina metsään ja kallioille vapaamman liikkumisen ja yksityisyyden toivossa. Sitä paitsi pehmeä alusta tuntuu koiran tassuillekin mukavammalta kuin asfaltti. Usein istahdamme jonnekin hetkeksi levähtämään etenkin lämpimän sään iskiessä, jotten aja vanhaa koiraa paksuine turkkeineen ihan piippuun. Öisin on ihanaa kulkea hiljaisuudessa ja koiran kanssa ihme hiipparitkaan eivät pelota. Eipä niitä hiippareita onneksi paljon ole tai sitten minä olen niistä yksi, haha.

Nyt metsät ovat täynnä valkovuokkoja, kieloja ja sinikelloja. Päivän hiipuessa illaksi ne hohtavat valkoisina ja violetteina valoina silmänkantamattomiin luoden illuusion satumaisesta keijumetsästä. Hetket ennen pimeyttä ovat salaperäisiä ja voimaannuttavia, ne tulevat iholle asti.

Kuinka olisinkaan halunnut poimia kukkakimpun äidilleni äitienpäivänä, mutta tähän aikaan vuodesta ei koskaan ole resursseja matkustaa niin kauas. Lähetin kuitenkin kauniin japanilaisen kukkakortin ja pienen paketin erilaisia luomusuklaita - suklaahulluus nimittäin kulkee suvussa vai pitäisikö sanoa sukupuolessa. Laitoin kortit myös molemmille mummoilleni, vaikka toisesta en ole vuosikausiin mitään kuullut.

Vietimme sunnuntaita Laurin äidin ja isäpuolen luona ihanan aurinkoisesta säästä nauttien. Söimme intialaista ruokaa heidän ihastuttavalla terassillaan, vaihdoimme kuulumisia ja olimme vain. Kuma hääräsi taas kuin viimeistä päivää ja kyttäsi pöydän alla todennäköisesti tipahtelevia makupaloja.

Olen taas tyhjentänyt pursuilevaa vaatekaappiani ja saanut myytyä muutamat lähes käyttämättömiksi jääneet vaatteet. Esimerkiksi vaalea trenssi, niitein koristeltu musta tunika ja tummansininen kallis merkkihame saivat lähteä. Loppujen lopuksi ne eivät vain olleet minun tyyliäni ja nyt kun en enää tee mitään toimistohommia, en koe tarvetta hamstrata bisnesvaatteita. Rehellisesti sanottuna ne ällöttävät minua, enkä voi sietää kauluspaitoja, jakkuja, "siistejä hameita", suoria housuja ja sen sellaisia. Ne edustavat kaikkea sitä, mitä en halua. En ainakaan nyt tai pitkään aikaan.

Pukeutumiseni on noudattanut melko yksinkertaista linjaa ja se korreloi tietysti kiireen kanssa. Aika usein tulee vedettyä päälle ne kuteet, jotka ensimmäisenä osuvat käteen, mutta välillä ehdin onneksi miettiä tarkemmin sitä, miltä haluan näyttää. Ulkonäkö on kiinteä osa persoonaa ja ulkoisella olemuksellamme annamme aina jonkin viestin itsestämme ja arvomaailmastamme, halusimmepa sitä tai emme.
Ehkä minustakin nyt näkyy se kuuluisa kiire.

En pidä kiireestä enkä siitä, miten usein blogini täyttyy sen eri ilmenemismuodoista. Elämä kuitenkin on mitä on ja kirjoittelen tänne fiiliksen mukaan. Jos alan laskelmoida jokapäiväiseen elämääni liittyviä asioita, jaksan kirjoittamista vielä vähemmän, joten olkoot. Olen kuitenkin kiinnittänyt huomioni usein toistuviin asioihin, ilmaisuihin ja asenteisiin, joten ehkä jotakin muutosta parempaan on luvassa.

Kärventymistä

Kerta kaikkiaan hirveä kevät takana.

Olen tässä ollut vähällä polttaa itseni loppuun, joten bloggailu ja monet muut jutut ovat jääneet. Mieleen juolahtaneet ideat olen kyllä uskollisesti rustaillut muistivihkoon tai laittanut jotain alulle tänne blogin luonnoskansioon, mutta ei minulla ole ollut juuri koskaan aikaa kirjoittaa mitään kouluun liittymättömiä juttuja - ja silloin kun olisi, aivot ovat niin solmussa, etten saa ensimmäistäkään järkevää sanaa ruudulle. Siispä julkaisen taas nipun tekstejä hulivilijärjestyksessä tässä joskus kun ehdin ja jaksan.

Ahdistus on viime aikoina ollut sitä luokkaa, että elämäni on ollut toisinaan aivan sietämätöntä. Välillä olen halunnut vain käpertyä peiton alle ja unohtaa koko ympäröivän todellisuuden paineineen, odotuksineen ja loputtomine työsarkoineen ja niin tehtyäni hommia on kasaantunut entistäkin enemmän. Jotenkin on vain niin vaikeaa saada tehtyä mitään ajatusten pyöriessä muualla koko ajan ja silloin kun saan tehtyä jotain, siinä kestää liian kauan. Lopulta jännitän tuloksia paskat housuissa ja yllätynkin sitten iloisesti saadessani hyvän arvosanan.

Onneksi kesä tulee ja työn määrä vähenee.
Itsepä olen tietysti tilanteeni aiheuttanut kahmimalla suuren määrän kursseja ja muuta paskantärkeää tehtävää nopean valmistumisen toivossa ja yleisen tehokkuusmeemin sokaisemana, mutta on niitä huolenaiheita muuallakin. En ole kovin hyvä pyörittämään useampaa sirkusta yhtäaikaa enkä oikeastaan jaksakaan. Kunpa voisin keskittyä vain yhteen juttuun kerrallaan ja olla sen kanssa täysin rauhassa.

Työhuone olisi toimiva ratkaisu. Tai loputtoman pitkä loma jossain kaukomailla.
En voi kuitenkaan lähteä minnekään luultavasti koko tämän vuoden aikana, koska osa-aikatyön, opiskelun, ajanpuutteen ja tulorajojen kombo painaa päälle armottomasti. Ihan kuin olisi rautapallo nilkassa.

Ja minä sen kun haaveilen irtiotosta, totaalisesta ajelehtimaan heittäytymisestä vailla huolen häivää ja muiden ihmisten tarvitsevuutta. Ja sen kun luen ihmisistä, jotka niin vain lähtevät jonnekin kuten minäkin ennen, pystymättä itse olosuhteiden pakosta enää samaan.

Ei pysty. Ei nyt.

Enpä siis voi kehua olleeni mikään neiti päivänsäde. Tällaisina kausina olisikin hyvä, jos voisi vetäytyä jonnekin erakkomökkiin kauas kaikesta tekemään niitä elämää tärkeämpiä kouluhommiaan, jottei tarvitse pilata muidenkin ihmisten elämää stressillä, unettomuudella ja muulla kipuilulla. Tällaisessa tilanteessa on vaikeaa saada tasapainoon yhtään mitään kun ei edes tiedä, mistä aloittaisi.

Myönnän kyllä senkin, että pakenen opintojeni taakse monenlaisia asioita. En vain jaksa alkaa selvittämään niitä erikseen - ainakaan vielä.

Alla oleva kuva havainnollistaa aika surkuhupaisalla tavalla sen, mikä on pelin henki. Sen jakoi kohtalotoverini Facebookissa.

Rehellinen tilannekatsaus siis paljastaa, että elämäni on muutaman kuukauden ollut yksi sotku, jonka selvittäminen on nyt edessä. Yritän kerätä voimia siihen, mutta toinen vaihtoehto on vain karistaa paino harteilta, antaa paskan olla ja kääntää kasvot aurinkoon.
Onhan kesä.

Ja elämä.

Säännöllisin väliajoin saan pieniä herätyskohtauksia, joiden aikana sisäinen ääneni ihmettelee, että mitä hittoa oikein teet? Elä!

Miten yksinkertainen asia voi olla niin vaikea?

Meidäthän on luotu elämään, nauttimaan asioista. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikessa monimutkaisuudessaan ihmisaivot kehittävät mitä ihmeellisempiä päähänpinttymiä ja umpisolmuja, jotka ovat tietysti monien asioiden summia ja lopulta ne vaikeuttavat tärkeintä, eli itse elämää. Annamme yhteisön paineen vaikuttaa itseemme liikaa, mutta toisaalta olemme laumaeläiminä alttiita vaikutteille. Huonoillekin.

Yritän aina välillä muistaa, ettei elämästä pitäisi tehdä yhtään vaikeampaa kuin mitä se on.

No, se on jo hyvä alku, että tiedostaa nämä asiat.
Seuraava askel on muutos.

Mikään ei ole niin kauheaa, etteikö auringonpaiste piristäisi ja voin alleviivata tämän faktan todella paksulla tussilla. Omassa tapauksessani käy vain helposti niin, että kesän hyökyessä kohti unohdan ihan kaiken muun ja tässä pitäisi kuitenkin perehtyä vielä kesäopintoihinkin. 

Jos pöydällä odottelee pino lähdemateriaalia raportin tekemistä varten, lähden mieluummin aurinkoon paahtumaan ja jätän hommat viimeiseen sekuntiin. Noina hetkinä tulee kiroiltua itselleen melko hartaasti.

Nyt on viimeinen virallinen opiskeluviikko menossa, sillä 17.5. jälkeen ei enää pidetä normaaliin lukukauteen liittyviä tunteja. Seuraavalla viikolla kesäkurssit alkavat. Tuskin maltan odottaa.
Tässä toteamuksessa on ehkä hiven sarkasmia.

Raskas työ vaatii raskaat huvit, mutta olen silti pysynyt kaidalla tiellä ja kuvasta huolimatta nauttinut alkoholia kohtuudella. Taustalla möllöttävä koira voi todistaa väitteeni oikeaksi!

Metsien kätkemä

Minun maailmankirjoissani kesä alkaa toukokuun ensimmäisestä päivästä, vaikka sääherra paiskaisikin vielä muutamat jäätävät sateet ja tuulenpuuskat maaemoa päin. Monena vuonna toukokuu on näyttänyt helteiset kasvonsa ja varastanut osan loppukesän loistosta, mutta sekös minua - ja monia muitakin - riemastuttaa. Toukokuu on muutenkin hieno porras kesään: kukat puhkeavat uhkeina ja tuoksuvina, mustarastaat laulavat surumielisesti ja tiaiset sirkuttavat kiihkeästi. Jostain on yhtäkkiä hiipinyt makea ja raskas kesän tuoksu, joka herkistää kaikki primitiiviset aistit. Öisin kuu kumottaa punaisena ja metsä muuttuu mustaksi nieluksi, joka houkuttelee syvyyksiinsä vaeltamaan.

Tänään oli vähän viileämpi päivä, mutta se ei minua ja koiraa haitannut. Teimme taas lähes parin tunnin lenkin lähimetsässä ja nautiskelimme havisevien puiden juurella niin juosten, kävellen, kuin maatenkin. Koira kiipeää ilolla perässäni korkeallekin kalliolle, vaikka vanhuus onkin hieman kuluttanut sen niveliä. Asutuksen ja moottoritien väliin jäävällä metsäkaistaleella sammal oli pehmeää, jäkälä kutitti poskea ja linnut raakkuivat jossain ylhäällä.

Tekokarvakauluksella somistettu vihreä kevättakki ja kaksi päällekkäin puettua, mutta erisävyistä ruskeaa tunikaa toistivat ympäröivän luonnon värejä kauniisti ja viikinkihenkinen hopeinen kaulariipus sopi yllättävän hyvin yhteen samantyylisten, mutta jo kymmenen vuotta sitten ostamieni korvarenkaiden kanssa. Molempien alkuperä on tuntematon ja mieltäni kutkuttaa ajatella, että ehkä joku on nämä käsin väkertänyt tai ehkä joku esiäitini yli tuhat vuotta sitten on saman näköisiä koruja yllään kantanut.

Ketään ei tullut vastaan.

Metsä sulki meidät syliinsä kuin ikiaikaiseen kohtuun ajatusteni alkaessa lennellä lintujen tavoin. Sielussani syvä huokaus, silmieni edessä maailmankaikkeus ja suussani jäkälän maku vajosin taas hetkeksi sinne, minne nykymaailman kakofonia ei yllä.

Kädet kylmettyen silittelin koiran tuuheaa karvaa, ajattelin äärettömyyttä ja elämän rajallisuutta, puhaltelin lyhyitä henkäyksiä viilenevään ilmaan. Alitajunnastani kantautui vaimeita säveliä.

Wardruna - Helvegen