maanantai 7. heinäkuuta 2014

Muistoja Alppipuistosta

Jumputtava musiikki, psykedeeliset tehosteet, värikäs juhlakansa, eksoottiset korukojut ja kaikkien jaloissa hyörivät innokkaat koirat, niistä on Alppimuisto tehty. Aurinko paistoi suoraan silmiin, curry tuoksui ja viereisen seurueen suloinen kultainennoutaja kävi nuolemassa käteni ja antoi silitellä silkkistä turkkiaan. Punaviini, se maistui lämpöiselle kesäillalle, jossa kaikki turhat ajatukset hukkuvat sirkkojen siritykseen, lokkien kirkunaan ja humalaisten mölinään.

Hippihenkinen tunika, vakosamettiminari ja remmisandaalit ovat juuri oikeat vaatteet heinäkuiseen sunnuntaihin ja mieluiten massiivisilla puu- ja kivikoruilla maustettuna. Omani olivat trooppisen turkoosit ja näyttävät. Etenkin kaulakoru varastaa aina huomion, mutta se onkin yksi lempikoruistani, joka loistaa erityisesti valkoisen ja keltaisen seurassa.
Ehkä kuparinpunaisenkin.

Retrohenkisten aurinkolasien takaa on mukavaa pällistellä kesäistä Helsinkiä ja miettiä, olikohan näissä nyt UV-suoja vai ei.


Lauri kävi hakemassa minulle chai-teetä sitä hetken aikaa manguttuani. Siis itsehän olin liian laiska nousemaan ja hakemaan höyryävän kupilliseni itse tai ehkä minulla ei ollut käteistä ja näytin surkealta.
Hyvin tyypillistä minua.

Istuimme pienessä porukassa pirteän oranssin vilttimme päällä ja vaihdoimme kuulumisia niin tiuhaan, että välillä senat menivät sakaisin. Myöhemmin nälän poltellessa vatsaa olisin halunnut syömään jonnekin, mutta koska oli sunnuntai, mikään paikka ei tietenkään ollut auki tai tarjolla oli pelkkää ylihinnoiteltua roskaa. Sitten sitä vain ajeltiin bussilla kotiin 40 minuutin ajan nuokkuen ja tipahdellen.

Kotona nakertelin Laurin valmistamaa omelettia ja mietin, että asiat ovat oikeastaan aika kivasti, mutta eri tilanteissa ne saavat erilaisia muotoja. Nyt kaikki on niin sopivan muotoista, että menen nukkumaan ja herään uuteen työpäivään kello kahdeksalta varmaan ihan hiton virkeänä.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Avioliitto on ihmisoikeus

Lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta on toistaiseksi torpattu, mutta ei lannistuta. Ennemmin tai myöhemmin nämä kapeakatseiset ja epäloogiset jäärät joutuvat kyllä mukautumaan siihen, että tasa-arvo konkretisoituu entisestään - halusivatpa sitä tai eivät. Avioliitto on ihmisoikeus ja tasa-arvoinen avioliittolaki kuuluu ehdottomasti moderniin demokratiaan. Toisaalta siitä, onko maamme ns. oikea demokratia, voidaan olla montaa mieltä.

Anna Perho rustasi kasaan todella hienon kolumnin aiheesta, eikä minulla ole siihen paljoakaan lisättävää.


En ole koskaan ymmärtänyt seksuaalivähemmistöjen syrjintää ja kaikkein vähiten sellaista "hyi homot on pervoja" -tyyppistä leukojen louskutusta puhumattakaan kaikenkarvaisista Raamattuun takertujista, joista osa ottaa vanhan kirjan opetukset esille vain silloin kun se itselle sopii. Usein homofoobikkoja tuntuu homojen välinen seksi kiinnostavan enemmän kuin mikään muu ja mitähän se heistä kertoo? Eikö ole jotenkin äärettömän tahditonta puuttua siihen mitä muut ihmiset tekevät makuuhuoneissaan? Siis niin kauan kun kyseessä ovat aikuiset, jotka toimivat yhteisestä sopimuksesta?

Paljon kuulee myös sellaista, että ärsyttää "homosaatio" ja "homouden tyrkyttäminen". Voi herranen aika mitä hysteeristä sanahelinää. Siis että saa oikein heterojen luvalla olla homo kunhan pitää sen piilossa? Hyi tuollaisia heteroja, jotka noin ajattelevat. Seksuaalisuus on erittäin iso osa ihmistä ja se kehittyy jokaiselle luonnostaan juuri sellaiseksi kuin se on - ei siitä voi itse päättää.


Puolustan viimeiseen asti jokaisen oikeutta olla juuri niin homo, lesbo, trans, hetero tai mitä ikinä kuin mitä kukin itse haluaa. Jonkun seksuaalinen suuntautuminen ei ole keneltäkään pois ja aivan kuten ei ole olemassa vain yhdenlaista kauneutta tai älyä, ei myöskään ole olemassa mitään yhtä ainoaa ja oikeaa seksuaalista suuntautumista. Miksi emme iloitsisi siitä rikkaudesta ja moninaisuudesta mitä meillä on? Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja jokaisella tulee olla oikeus rakastaa ja astua avioon kenen kanssa tahtoo.


Tasa-arvoisen avioliittolain läpimenoa odotellessa voimme kuunnella vaikka tätä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Tärkeintä elämässä

Onnellisuus ja hyvinvointi ovat jatkuvasti esillä - ja ihan syystäkin - mutta viime aikoina olen tullut sellaisiin aatoksiin, että mitä enemmän kahta edellistä jahdataan ja vatvotaan, sitä kauemmaksi ne lipuvat. Ihmiset käyttävät suunnattoman paljon aikaa, energiaa ja rahaa onnen jahtaamiseen, vaikka se löytyy vain ja ainoastaan omasta sydämestä. Kuulostaa helpolta, mutta sen tajuamiseen menee melkein jokaiselta vuosikausia ellei peräti koko elämä.

Tiedän hyvin mistä puhun, sillä itselläni on sama hidas, mutta varma prosessi koko ajan menossa. Ikävää vain, että useimmat meistä havahtuvat muuttamaan kurssiaan vasta kun on jo todella paha olo eikä mikään muu auta. Itsepintaisesti vaiennamme alitajuntamme äänet ja yritämme mennä virran mukana, koska sosiaalinen paine on niin kova. Lopulta sydämen ääni hukkuu koko maailman kakofoniaan ja myöhemmin sitä joutuu meditaation, kirjallisuuden tai valmentajien avulla kaivamaan uudelleen esiin.

Opetteluun kannattaa kuitenkin panostaa ja ensimmäinen askel parempaan suuntaan on pysähtyminen ja tiedostaminen. Seuraavaksi kannattaa miettiä itseä, elämäänsä ja omia toimintamallejaan. Toiminko kenties itseäni vastaan ja miten se ilmenee? Mitä voisin tehdä, jotta eläisin itseni näköistä elämää? Mikä on lopulta elämässä tärkeää? Taloudellinen menestys vai hyvä olo, jota ei rahalla saa?

Olen jo aiemmin kirjoittanut Kaarina Davisin hienosta kirjasta blogissani, joten en lähde enempää ylistämään kyseisen henkilön ajatuksia, jotka ovat minuun niin suuren vaikutuksen tehneet. Liitän tähän kuitenkin hänen hienon mielipidekirjoituksensa Turun Sanomien sivuilta - niin täynnä tiukkaa asiaa se on. Voisiko tämän pakkoluetuttaa kaikilla rahauskovaisuuteen hurahtaneilla päättäjillä?


"Nyt on nähty, että pyrkimys jatkuvaan talouskasvuun ja kuluttamiseen ei luo työllisyyttä vaan työttömyyttä, sosiaalista eriarvoisuutta ja on ekologisesti kestämätöntä. Kulutusta koetetaan saada nousuun, vaikka se ei ratkaise ympäristö- tai velkaongelmia.

Poliittiset päätökset ovat vieneet Suomea suuntaan, johon moni ei halua mennä. Moni kaipaa elämäänsä kohtuutta, kiireettömyyttä ja onnellisuutta. 

Hyvinvointivaltion tarkoituksena on ollut parantaa yhteiskuntaa ja hyvinvoinnin edellytyksiä kuten terveyttä, koulutusta, demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Toimintaa on rahoitettu mm. korkealla verotuksella ja valtion omaisuuden tuotoilla.

Nyt vuoden ansioista lähemmäs puolet menee veroihin ja veroluonteisiin maksuihin. Sekään ei ole riittänyt vaan valtio on velkaantunut kestämättömällä tavalla ja kokoajan tulee uusia sääntöjä ja pakkoja.
Ruoan, asumisen ja energian hinnat ovat nousseet omistusten keskittyessä muutamille suuryritykselle. Palveluita keskitetään ja siirretään asutuksen ulkopuolisiin hehtaarihalleihin. Kansalaiset joutuvat ajamaan pitkiä matkoja saadakseen mitä tahansa palveluja ja syntyy yhä enemmän hiilijalanjälkeä, vaikka pyrkimyksen pitäisi olla kohti paikallistaloutta ja joukkoliikennettä. 

Teknologian kehittyminen ja alemman hinta- ja elintason maat ovat vieneet suomalaisten työpaikkoja. Noin 400 000 suomalaista on työttömänä, palvelujen laatu revitään jäljelle jääneistä työntekijöistä. Silti työelämään pitäisi sitoutua entistä tiukemmin ja eläkeikää nostetaan.

Kaivos- ja ydinvoimateollisuus ja ulkomaiset yritykset valloittavat maata. Koko taloussysteemi perustuu luonnonvaroille, mutta luonnolle ei anneta mitään arvoa. Jos luonnon tarjoamille asioille asetettaisiin hintalappu, olisimme lopullisesti konkurssissa. Arvomme ja toiveemme paremmasta maailmasta ovat jatkuvassa ristiriidassa tehtyjen päätösten kanssa. Elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, moni masentuu. 

Vapaaehtoisesti vähempään tyytyviä (nk. downshiftaajia) ja ekologisempaan elämään pyrkiviä on syytetty elitismistä ja kysytty miten hyvinvointiyhteiskunnan kävisi, jos kaikki hyppäisivät oravanpyörästä? Siitä tulisi sellainen yhteiskunta, jossa ihmiset tyytyisivät kohtuuteen.

Milloin säästäväisyydestä ja yritteliäisyydestä tuli pahe? Miten meidän käy, jos jatkamme nykyistä rataa? Todellinen hyvinvointi syntyy siitä, kun säästää raha- ja luonnonvaroja ja ymmärtää mitä ilmankin voi elää. Tarvitsemme entistä enemmän ihmisiä, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan vallitsevia ajattelutapoja ja tekemään omalla elämällään kokeiluja, muuten mikään ei muutu.

Jotta voimme luoda kestävän ja ekologisen elämäntavan, joka ei perustu velkaan, meillä pitäisi olla tavoite ja visio maailmasta, jonka haluamme luoda. Nyt Suomella ei sitä visiota ole.

Omaksuessamme ekologisemman elämäntavan oppisimme tyytymään kohtuuteen, jolloin työtä voitaisiin jakaa tasaisemmin ja vapaa-aikaa olisi enemmän. Meillä olisi aikaa hoitaa asioita itse, elämänhallinta ja onnellisuus lisääntyisivät, jolloin tarvitsisimme vähemmän verovaroin ylläpidettäviä palveluja.

Voimme muuttaa kaikki aiemmat käyttäytymistapamme ja pyrkiä taloudelliseen, ekologiseen ja sisäiseen tasapainoon ilman kulutuksen ja luonnonvarojen käytön lisäämistä, kunhan vain tahdomme ja päätämme niin. Onneksi yksilön muuttuminen on mahdollista, olipa yhteiskunta, jossa hän elää, millainen tahansa.

Kaarina Davis, Hämeenkyrö"

Ahneus on ihmisen synneistä suurimpia.
Katsokaa nyt mihin se on meidät vienyt.

Vieläkö muuten joku ilkeää sanoa Suomea hyvinvointivaltioksi?
Jos näin on, kehotan ottamaan tavaksi äärimmäisen perusteellisen median seuraamisen päivittäin. Ei ole myöskään pahitteeksi tarkastella tilastoja ja verrata syy-seuraussuhteita vähän kaikessa.

torstai 19. kesäkuuta 2014

En enää ikinä pukeudu mustiin

Melkein jotain tämän suuntaista olen saattanut parin viime vuoden aikana puuskahtaa, mutta väärässä olin. Vaikka minulla on hyvin vahva ja vakiintunut oma tyyli, joka pyörii nykyisin lähes yksinomaan hempeiden värien ja pitsihörselöiden välillä, toisinaan on sopiva hetki mustavalkoiselle minimalismille ja nostalgisille rock-vaikutteille.

Kaapissani ei paria klassikkoa lukuun ottamatta taida enää mustia vaatteita edes olla, mutta kirppiksellä näköpiiriini osui tämä ohuenohut ja käsin nypelletyn näköinen musta neule, jota en voinut vastustaa. Kaikki repaleinen ja viimeistelemättömän näköinen kiinnostaa, etenkin jos kyseessä on monitoimivaate, jonka voi pukea minkä tahansa kanssa. Hyvät perusvaatteet ovat kuin luotuja kiireessä säheltämiseen.

Vielä kun löytäisin tällaisen neulekaunottaren muissakin väreissä. Esimerkiksi valkoisena ja beigenä.
Tosin voi olla, etten enää sen jälkeen jaksaisi arkipäivinä mihinkään muuhun pukeutua.


Tänään yhdistin neuleeseen mustan puuvillahameen, kiirekampauksen ja kotona villasukat, koska jalkani palelevat helposti.

Olin Myllypurossa töissä ja työpäivän jälkeen äkkäsin siinä ostarilla Seppälän Outlet-myymälän. Piipahdin katsomaan, löytyisikö sieltä mitään jännää ja löytyihän sieltä. Rekillä roikkui pitkä valkoinen pitsimekko oikein odottamassa, että poimisin sen mukaani ja niinhän minä innokkaan sovituksen jälkeen tein. Kaunis mekko maksoi vain 15 euroa ja se on täydellisen mittainen, kevyt ja hulmuava kesämekko.


Mekko päällä kotona liihotettuani sain unelmointiin taipuvassa mielessäni kehiteltyä muutamia mielikuvia siitä, kuinka pian koittavana juhannuksena käyskentelen kukkaniityillä tuo mekko ylläni ja kukkaseppele hiuksissani samalla kun yötön yö väreilee ohuessa usvassa eikä yksikään itikka tai kylmyys kiusaa.

Todellisuus voi tietysti olla hiukan toisenlainen, mutta ainakin tälle mekolle tulee runsaasti käyttöä tänä kesänä.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

GoT 4 - viimeistä viedään

(huom, juonipaljastuksia)

Ja taas loppui viimeisin erä Game of Thronesia. Kyllä tätä tuotantokautta oli odotettukin - tai ainakin itse hermostuneena käsiäni väännellen kyselin vähän väliä, että joko? Joko? Ahmin jokaisen jakson kuin nälkää näkevä, sillä koukutuin tähän silmiähivelevän upeaan sarjaan ensimmäisestä jaksosta lähtien. Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Vaikka olen enemmän kirjojen kuin elokuvien ja tv-sarjojen ystävä, en poikkeuksellisesti ole vielä Game of Thrones -kirjasarjaa lukenut. Ensimmäisen osan sain viime vuonna lahjaksi, mutta se on edelleen lukematta. Tavallaan myös tykkään siitä jännityksestä sarjaa katsoessa kun en voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sarja on miljoonabudjetilla tehty ja sen huomaa: puvustus ja lavasteet ovat huippuluokkaa, juoni tempaa mukaansa ja pitää otteessaan joka hetki ja näyttelijät ovat aivan loistavia. Jos nyt jotakin huonoa pitää keksiä, niin jotkut jaksot junnaavat vähän paikallaan - etenkin tällä tuotantokaudella - mutta en pidä sitä kovin pahana asiana. Eniten kyllästyttää Daeneryksen äititeresamainen hilluminen aavikoilla. Koska hän oikein saapuu taistelemaan valtaistuimestaan?

Sillä välin muut kyllä taistelevat ja aika komeasti nyt viimeisimmissä jaksoissa taisteltiinkin. Jättiläiset oli todella hienosti toteutettu ja Jon Snow'n rakastetun kuolema oli aika riipaiseva. Kuten aina, Tyrion pelasti koko (viimeisen) jakson pistämällä köniin niitä, jotka sen ansaitsivat. Olin ostanut lohtusuklaata siltä varalta, ettei Cersei kuolekaan ja sille tulikin sitten tarvetta. Kuinka kauan pitää fanin vielä odottaa, että se kylmä ja ilkeä narttu pääsee hengestään?

Kevennykseksi muutamat internetin syövereistä poimitut meemit. Rakastan näitä.


Jään jälleen innolla odottamaan jatkoa tälle mahtavalle saagalle. Jos saa toivoa, niin seuraavalla tuotantokaudella Cersei kuolee, Jaqen H'Gar tulee takaisin ja Jaime ja Brienne saavat toisensa. Kiitos ja näkemiin.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Ajelehtimista

Eilen varastin työpäivän lomassa pienen hetken itselleni ja istahdin alas syömään hienoa italialaista kookosjäätelöä. Pää oli sopivasti lähes tyhjä eikä tarvinnut miettiä mitään isoja asioita. Korkeintaan sitä, ostanko päivälliseksi munarullan vai täytetyn paprikan.


Päädyin munarullaan ja sellainen kassissani tuoksuen suuntasin työvuoron jälkeen tuttuun metsään lymyilemään. Löysin oikein mukavan kallionkielekkeen, mutta silläkin suunnalla liikuskeli jokunen lenkkeilijä rauhaani häiritsemässä. Ahmin nälkäisenä ruokaani, näpsin muutamia kuvia ja siirryin sen jälkeen korkeimmille kallioille katselemaan maisemaa. Sieltä katsottuna missään ei ollut ketään ja kaikki näytti pieneltä.


Kesäistä rentoutta tai lapsellista tyttömäisyyttä - olkoot kumpaa hyvänsä, mutta tuo vaalea a-linjainen tunika on yksi niistä vaatteista, joissa parhaiten viihdyn ja lievästä yöpaitamaisuudestaan huolimatta se on aivan arkikelpoinen asu neuletakkiin ja maihareihin yhdistettynä.  Tai sitten vain kuvittelen niin ja ohikulkijat katsovat, että tyttö nainen unohti pukea päällensä aamulla.

Töissä menetin vakituisen sunnuntaiasiakkaani, joten minulle ilmaantui yllättäviä vapaapäiviä. Hieman kyllä hermostuttaa, että mitähän tuleva palkkalaskelma sanoo kun näin ison lohkon kuukausittaisesta liksastani menetän, mutta ehkä saan tilalle muita asiakkaita.

Eräs valokuvaaja käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja sai minut taas houkuteltua kuvaussessioihin. Ison vaatevalmistajan sponsoroinnin ansiosta oli uutta päällepantavaakin tarjolla, joten suostuin ilomielin ja hauskaahan tämä touhu aina on. Sattuneesta syystä en tarinoi aiheesta täällä sen enempää vaan liitän tähän yhden otoksen ja loput löytyvätkin sitten tästä linkistä.


Kuvaukseen meni oikeastaan koko päivä ja välillä kävimme syömässä ja tuopposilla tai ajelimme Vuosaareen ja Lauttasaareen hakemaan Huutonet-ostoksiani. Aurinko paistoi ja tuuli kovaa, meri oli niin kaunis ja kuohuva, kalliot sileitä kuin vauvan iho.

Mieleeni jäi erään oven vieressä roskiksen päällä tanssahdellut orava, joka hakkasi hännällään roskapöntön kylkeä ja katsoi minuun kiiltävän mustilla silmillään. Palkaksi moisesta esityksestä olisi tietysti pitänyt antaa kourallinen pähkinöitä, mutta olin jo ehtinyt syödä ne kaikki.

Harmi. Se oli niin hassu orava.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Jotain rajaa

Eilen lähdin pitkästä aikaa tyttöjen kanssa ulos ja teimme pienen baarikierroksen Henry's pubista Shakeriin ja Navy Jerry's Bariin. Rahaa meni enemmän kuin saisi eikä siihen keskustan baareissa paljon tarvitakaan. Opiskelijan kukkaro huutaa hoosiannaa jo parin juoman jälkeen ja hieman varakkaampien kavereiden seurassa tulee helposti ankea olo.

Henry's pubissa paperit kysyttiin epäilevin ilmein kahteen kertaan eikä spritzeriä saanut rennosti suoraan lasiin kaadettuna ja kohtuuhintaan kuten Siltasessa eilen. Huoh. On se tarkkaa.

Ilta oli ihan kiva ja täytyy myöntää, että viihdyn paikoissa, joissa on vähän erikoisempi sisustus ja tunnelmaan on panostettu. Shaker on tyylikäs drinksubaari, jossa juomasekoituksesta saa pulittaa melkein 9 euroa, mutta samanlaisia herkkuja ei muualta saakaan. Valikoimissa on ties minkälaisia jäätelö-, suklaa- ja hedelmädrinkkejä, jotka tulee helposti kulautettua liian nopeasti. Makeita, kermaisia juomia maistellessa ei äkkiä tule mieleen, että onhan siinä alkoholiakin.

Navy Jerry's oli yhtä ryysistä ja mielialani taisi vähän lopahtaa sinne saapuessamme. Tajuttomassa metelissä ei kuullut edes omia ajatuksiaan ja taas mietin, ettei tällainen paikka todellakaan ole paras vaihtoehto viimeksi kuukausia sitten tavattujen ystävien jälleennäkemiseen. Eipä siinä sitten muuta kuin viiniä kulauttelemaan ja tanssilattialle heilumaan.

Yhtäkkiä väkijoukon keskeltä puski esiin mies, joka tarrasi kurkkuuni kiinni. Meni pari, kolme sekuntia ennen kuin tajusin mitä tapahtui ja sain huudettua jotain, että mitä vittua, päästä nyt irti. Jätkä nauraa ja sanoo jotain, että älä nyt hermostu ja katoaa tanssilattian toiseen päähän. Jatkoin tanssimista aivan epäuskoisena ja ihmettelin, mikseivät ystäväni sanoneet mitään. Myöhemmin selvisi, etteivät he huomanneet koko juttua, kun siinä oli niin paljon ihmisiä ympärillä.

En tajunnut myöskään mennä pokelle valittamaan kyseisestä tyypistä, vaikka hän olisi taatusti heittänyt sen idiootin ulos samantien. Tuli vain ihan pöllämystynyt olo ja vaikka jonkun verran nautittu alkoholi hidastaakin reaktiokykyä, aika usein tällaisissa tilanteissa menee ihan lukkoon, kun yllättyy niin paljon. Myöhemmin tulee usein mieleen montakin juttua, miten verbaalisesti tai fyysisesti selättäisi tuollaiset, mutta tositilanteessa kaikki opit unohtuvat. Lienee tuttua monille.

Tuon jälkeen tuli aikamoinen vitutus ja päätin sitten lähteä kotiin. Menin vielä vahingossa väärään bussiin ja jouduin kävelemään yön pimeydessä jotain neljä kilsaa kotiin. Kesken kaiken tuli tietysti hirveä kusihätä ja hyppäsin sitten pusikkoon helpottamaan itseäni. Housut alas vedettyäni tajusin, että nokkospuskassa ollaan. Perkele.

Onneksi oli edes musiikkia mukana, niin ei tarvinnut tylsistyä kuoliaaksi. Näpsin pari kuvaa öisistä maisemista, hiljaisesta tiestä ja asustani. Musta pitkä toppi ja raitahame ovat yllättäen uusia ja Henkkamaukalta, mutta jotain tällaista kesäistä perussettiä olin vailla ja pistin sitten kympin näihin. Polvisukat ja tennarit komppaavat, nahkarotsi tuo asuun sopivasti särmää.

Kuulokkeissa Lana Del Rey huokaili viehkolla äänellään "Got my little red party dress on, everybody knows that I'm a mess, I'm crazy..." ja kävelymatka tuntui hieman todellista lyhyemmältä.

Musiikki on hyvää, mutta sanoituksista ei Del Reylle voi kovin paljon pisteitä antaa. Muutamaa virkistävää poikkeusta lukuun ottamatta hänellä on aina ne samat juhlamekot, punaiset mekot, karkit, isukit ja parisuhdeaiheet.


Kyllä uni maistui kotiin päästyäni. Hetken aikaa pyörittelin sellaistakin ajatusta, että mitä jos lakkaisi kokonaan käymästä baareissa. En tiedä. Ehkä ei, käyn muutenkin melko harvoin. Tähän alkukesään on vain nyt osunut tällainen juhlaputki, koska elämä on ollut raskasta ja olen yrittänyt paeta sitä juhlimiseen.

Olisi hienoa jos voisi valita illanviettoon vain sellaisia paikkoja, missä ei käy ketään idiootteja, mutta se lienee mahdotonta. Tietysti rahanmeno on toinen asia. Sitä menee baareissa, vaikkei juuri mitään joisikaan. Eräs kaveri kerran tokaisi, että sosiaalinen elämä taitaisi näivettyä kokonaan jos ei kävisi baareissa. On se aika ikävää jos ihmiset eivät keksi muuta tapaa tavata toisiaan ja pitää hauskaa kuin maksaa itsensä kipeiksi jossain mölytoosasirkuksissa.
Voi meitä ihmisiä.


Nyt mielessä pyörii muutamia tulikivenkatkuisia mielipiteitä, jotka haluaisin sanoa ääneen ja kirjoittaa tänne, mutta taidan ensin kypsytellä niitä vähän aikaa. Kuten arvata saattaa, ne liittyvät näihin kohdalle sattuneisiin pikku episodeihin, joiden seurauksena on ns. ollut tatti otsassa.

Oli miten oli, työpäivä odottaa jälleen kerran. Lasken päiviä lomaan, sillä olen suoraan sanottuna otsaani myöten täynnä töitä ja opintoja. Milloinkohan tässä elämässä ehtisi istua rauhassa alas ja hengittää vapaasti? Tuleva lomani kestää melkein neljä viikkoa, mutta kaikkein mieluiten ottaisin loman, joka kestää vähintään loppuvuoteen asti.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Raskas työ ja raskaat huvit

Keskiviikkona nukuin niin, että tuhannet valkoiset lampaat hyppelehtivät unissani loputtoman pitkiä matkoja, pehmeys tuntui todelliselta kuin lämmin untuvapeitto johon kääriytyä varhaisaamun tunneista iltapäivän tahmeaan pysähtyneisyyteen. Kuulostaa niin hyvältä, että sen oli pakko olla totta.

Ja olihan se. Nukuin taas erään velvollisuuden ohi ja saan maksaa siitä syksyllä. Luultavasti oikein veren maku suussa. Sillä tavallahan hoidan kaikki velvollisuudet nykyään.


Käytin päivän jäljelle jääneet tunnit harkiten eli loikoilemalla auringon lämmittämillä kallioilla musat korvilla, viinilasi kädessä ja pääkoppa helteessä sulaen. Mitään ei jaksanut ajatella tai tehdä. Kesä on hienoa aikaa juuri siksi, ettei tunne tarvetta tai ole oikein kykyäkään stressata koko ajan jostain. Toisaalta kääntöpuolena on laiskuus ja kaiken tekemättä jättäminen kuten jo edellä totesin.

Ihan sama, ajattelin kun hymyssä suin levitin aurinkovoidetta vaatteiden paljaiksi jättämiin kohtiin.

Pian seurakseni ilmaantui lauma kavereita ja siitä se hauskanpito taas alkoi. Lokit kaartelivat taivaalla ja aurinkoa vastapäätä möllötti kalpea kuu. Tunsin itseni ihan liskoksi makoillessani kalliolla raukeana auringonlaskun jälkilämpöihin asti.

Kesän myöhäisiltoina taivas on hämmentävän sininen ja pilvet repaleisia kuin hylätyn pirtin verhot. Jalat vievät laiskasti mihin tahansa suuntaan, kaikki poukkoilevat toisiaan päin, nauravat ja kertovat suloisessa horteessaan mitä tahansa. Nautin siitä välittömyyden tunteesta, uneliaasta kuplasta, johon ajankulu ei mahdu.


Joku nurkkabaari, intialaista safkaa, Pulmun parvelle kapuaminen, pitkästä aikaa Ani ja kaikki vanhat jutut ja tutut, huh ja vau. Tarpeeksi naurua, liikaa viiniä, kuplivaa iloa siitä, että vanha jengi oli vuosien jälkeen kasassa. Näinä hetkinä voisin muuten uskoa ikuiseen nuoruuteen, mutta kännykän muistutus seuraavan päivän aikaisesta työvuorosta murskasi naiivit unelmani.  

Seuraavana iltana oli tarkoitus nähdä samalla porukalla uudelleen, mutta kaikki tekemiset, oletukset ja odotukset menivät päällekkäin ja lopulta meitä kaveruksia oli vain kolme Siltasen 5-vuotissynttäreillä joraamassa. Ai miten niin käyn Siltasessa koko ajan?

Klubbailun jälkeen tuli nälkä, joten suuntasimme ystäväni kanssa Alepa 24h -kauppaan ja mätimme ostoskortiin kaikkea mahdollista herkuista terveelliseen ruokaan. Joskus tekee yölläkin mieli kokata jotain pientä jos nälkä yllättää.

Kotiin kävellessäni rallattelin lempikappaleitani kuulokkeet korvilla kassi kädessä heiluen ja jossain vaiheessa havaitsin auton seuranneen minua hyvän aikaa. Repäisin kuulokkeet pois ja mulkaisin ikkunasta kurottelevaa kuskia, joka yritti itsepintaisesti saada minua kyytiinsä. No voi sun, oikeastiko joku yrittää tuolla tavalla seuraa pokailla? Haistatin paskat ja jatkoin kotiin kävelyä kaikessa rauhassa. Tuossa vaiheessa olin jo kääntynyt metsäisen maantien varrelta kerrostalojen reunustamalle kotikadulle, joten ei pelottanut, ärsytti vaan.

Yöuneni jäävät nykyään liian lyhyiksi ja väsymys painaa tämän tästä, mutta ei se nyt ole niin vakavaa. Ehkä otan nyt vähän takaisin monen kuukauden kotiin muumioitumista ja nautin elämästä. Toki tiedän, että siitä voi nauttia muutenkin kuin bilettämällä aamuun asti monena päivänä peräkkäin, mutta juuri nyt tämä tuntuu hyvältä näin. Raskas työhän vaatii raskaat huvit.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Kaikki koettu on tärkeää

Perjantaina istuskelimme ystäväni luona iltaa viettämässä ja joku sai päähänsä näyttää meille ehkä yhden kamalimmista elokuvista mitä tiedän. Hitto, Spring Breakers. Näen painajaisia siitä varmaan ensi vuonnakin.

Kyseessä ei ole kauhuelokuva tai mikään trilleri, vaan oksettavan kliseinen komedia (?) öljyttyjen ja silikonitissisten kalifornialaisteinien lomailusta ja huvittelusta. Mukana on tietysti aseita, rötöstelyä, tissien esittelyä, hinkkaamista ja vastenmielisiä henkilöhahmoja puhumattakaan ö-luokan juonesta. Näin kurjaa tekelettä en pysty ottamaan edes huumorin kannalta. Monella muulla oli hauskaa, mutta minä en oikein tahtonut jaksaa katsoa vaan tutkailin viinilasiani ja lopulta tyynynkulmaa kun tuntui liian haastavalta pitää nuppia pystyssä.

Kuva kertonee kaiken oleellisen.

Leffan jälkeen olin ihan tööt ja lähdin kotiin muiden jatkaessa baariin. Myöhään yöllä kävin taas ihmeellisiä keskusteluja kännykän välityksellä ystäväni kanssa. Vatvoimme kokemusten merkitystä ja elämän tarkoitusta eli sitä tavanomaista paatosta aamuyön tunteina. Molemmilla oli vähän pettynyt fiilis, mutta eri syistä. Olin sitä mieltä, että jos elämäni olisi videonauhuri, kelaisin taaksepäin ja nauhoittaisin päälle parempia ohjelmia. Ystäväni totesi tähän, että kaikki koettu on tärkeää.

Näinköhän?

Entä huonot kokemukset, jotka eivät kasvata ihmisenä, mutta saavat tatin kasvamaan otsaan?
Entä jos jokin on totaalisen turhaa?

Kuinka kaikesta onkaan tullut tällaista vatvomista nykyään. Pitäisi tehdä enemmän ja puhua vähemmän!

Yritys on kova.

Eilen käväisin Marikan kanssa Siltasen Bad company -klubilla. Mesta oli täynnä kuin Turun tori viisisataa vuotta sitten ja juomia sai jonottaa puoli tuntia. Tuopit kouraan saatuamme litistyimme eteisen seinää vasten juttelemaan ja tungosta parhaamme mukaan välttelemään. Kun juomat oli juotu, siirryimme toiseen kuppilaan ja havaitsimme senkin niin täydeksi, että poistuimme aika äkkiä paikalta. Lauantaiyö Helsingin baareissa on vähän kuin yrittäisi tunkea itseään jonnekin avaimenreiän läpi ja nyt ei vain ollut sellaista fiilistä, että tekisi mieli ängetä sekaan ja nauttia kakofoniasta ystävälleen samalla kuulumisia karjuen.

Päädyimme sitten Sabaan syömään, koska se on niitä harvoja auki olevia paikkoja öisin. Kyseessä on aika perus pizza-kebab-mesta, josta saa myös intialaista ruokaa. Laatu on tyydyttävä, annoskoot pieniä ja hinnat pikaruokapaikaksi hieman liian korkealla. Joku 14-16 euroa annoksesta, missä on ehkä muutama juustonpala ja ruokalistassa luvattuja rusinoita ei ainuttakaan, on hieman liikaa. Nälkäisenä ja pikkuhiprakassa ei kuitenkaan ole paljon vaihtoehtoja, joten tähän oli jälleen tyytyminen.

Minulla oli kuitenkin mukava ilta ja tylsä bussimatka muuttui kevyeksi iloksi astuttuani ulos valoisaan aamuyöhön. Tuomi tuoksui, mustarastas visersi ja tiet olivat satunnaisia busseja ja takseja lukuun ottamatta autiot. Kuulokkeet korvillani Lana Del Reyn uutta levyä ahmien lompsin motarin vartta kotiin ja lauleskelin itsekseni.




Kaverini ihmetteli tässä eräänä päivänä, miksi melkein kaikki tytöt pukeutuvat nykyään lyhyeen nahkarotsiin, t-paitaan tai toppiin, pillihousuihin ja tennareihin. Niinpä tosiaan, niinpä pukeutuvatkin. Taitaa olla kyse muodista ja vähän Lana Del Reystäkin, joka niin rennosti poseeraa suu virneessä tai keskisormi pystyssä tiukoissa farkuissaan ja rotsissaan milloin missäkin paparazzikuvassa. 

Itse en käytä farkkuja - en ainakaan sinisiä - mutta lauantaina vedin päälle pitkästä aikaa kiiltävät tekonahkaleggarit ja kuvioidun valkoisen t-paidan, jossa on hauska epäsymmetrinen helma ja aukot olkapäiden kohdalla. Tennareissa on niin mukavaa kävellä, että niitä tulee nykyään lähes päivittäin käytettyä ja rotsikin on ollut niin kovassa käytössä koko kevään, että olkalaukkuni hihna on sahannut keinonahan ohuen pinnan pian puhki. Kunpa saisin sen jotenkin korjattua, ettei nyt jo tarvitse ostaa uutta. Tykkään tästä takista ihan hirveästi.

Tänään olen ladannut akkuja ja viihtynyt yksin kirjani parissa Repokalliolla istuskellen. Minulla oli mukanani pussillinen evästä, viltti ja - kuinka ollakaan - musiikkia. Yhä edelleen Lanan Ultraviolence, se on niiiiiin hyvä.

Hieman syrjäinen Repokallio on yleensä melko rauhallinen paikka, mutta nyt siellä ramppasi kaikenlaista kalastajaa ja veneilijää. Vastarannalla oli bileet ja merenlahtea halkoivat murisevat moottoriveneet ilosta karjuvat ihmiset kyydissään. Hieman kauempana uiskenteli yksinäinen silkkiuikku höyhenet auringonkilossa kiiltäen.


Illan viilentyessä lähdin kävelemään bussipysäkille. Juuri siihen kohtaan osui laskevan auringon liekinhehkuinen kumotus ja silloin mieleeni tuli eräs kappale, jota kauan sitten rakastin.

"Muistatko miltä tuntuu
juopua kesäyönä
hölmöstä rakkaudesta
kastella jalat heinikossa
tanssittaa tyttöä laiturilla
siellä missä kaislat kumartaa"

-Scandinavian Music Group



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...