keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Hyvää huomenta lokakuu

Tänään ei jotenkin huvita.

Pelkään ihanan ruskan menevän taas ohi näin koulutöiden lisääntyessä ja ajan vähentyessä. Haluaisin päivät pitkät vain käyskennellä kahisevissa vaahteranlehtikasoissa, kuvata ja nuuhkia syksyn kirpeää ilmaa.

Niin kaunista, niin karua.
Ohimenevää, haikeaa, sydänalaa kouraisevaa.
Taas on yksi jakso lopussa ja uusi alkaa.

Positiivista on se, että saan joka aamu nukkua pitkään.
Negatiivista on se, että selkä on jälleen paskana - ollut jo kuukauden, kiitos töiden ja muun fyysistä toimintaa vaatineen hässäkän - ja tänään aion sitten hakea loppuviikon sairaslomaa. Ei puhettakaan, että voisin nyt mitään liikuntakyvyttömiä mummoja nostella kun en pysty edes kumartumaan kunnolla saati nostamaan itseäni... ööö, suosta. Niin, elämän suosta, jonne olen itseni jälleen upottanut. Vai oliko se niin, että asiani ovat oikein mallikkaasti, paitsi opiskelu ei maistu, rahat ovat tiukalla ja minua hermostuttaa?

Joo. Niin se taisi olla, sinä kiittämätön ihmisrääpäle.


Mutta ei siinä vielä kaikki.
Olen viime aikoina saanut tutustua myös Helsingin varsin tehokkaaseen terveydenhuoltojärjestelmään ja laboratorion kalsean askeettisiin tiloihin rampatessani viikkokausia eri lääkäreillä ja tutkimuksissa valittamassa outoja kipujani, joille ei tunnu löytyvän mitään selitystä. Tietysti olen jo ehtinyt lukea netistä, mitkä kaikki kauheudet minua odottavat jos nyt pääsen joudun vielä yhteen toimenpiteeseen. Yritän olla ajattelematta sitä niin saan ehkä henkeäkin välillä.

Introvertit piirteeni ovat jälleen pahenemaan päin. Ne ilmenevät enemmän tai vähemmän jaksoittain. Välillä jaksan seurustella ja olla sosiaalisempi (omilla ehdoillani tietysti), välillä taas tulee totaalinen uupumus kaikkiin ihmisiin ja seurassa olemiseen. Silloin haluan vain vetäytyä omiin oloihini ja hermostun jos joku ei ymmärrä jättää minua rauhaan. Nykyään kyllä aika avoimesti kerron kaikille tutuille ja kavereille introverttiydestäni, jottei minua pidettäisi tylynä, sosiaalisesti lahjattomana tai muuna ruojana. Voi olla, että pidetään kuitenkin. No, olenpa ainakin yrittänyt ja tehnyt selväksi, etten vihaa ketään enkä ole mielenvikainen - haluan vain ison annoksen omaa rauhaani säännöllisesti.

Heh, kuulostaa ihan siltä kuin minulla olisi jokin sairaus, vaikka kyse on vain persoonallisuuden piirteestä. On kuitenkin tarpeen tuoda näitä persoonallisuuden ja luonteiden eroja esiin, jotta tulisi ymmärretyksi tässä ylenpalttisen sosiaalisuuden kuorruttamassa maailmassa, jossa voittaja on se, joka huutaa kovimmin ja kaveeraa innokkaimmin. Yksilöllisyys, tuo niin tärkeä asia jää edelleen monelta huomaamatta. Jos ymmärrettäisiin, että me kaikki olemme erilaisia ja hyväksyisimme sen asian, tulisimme keskenämme toimeen paljon paremmin.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kuviin sullottu elämä

Reportaasikuvituksen kurssilla yhtenä tehtävänä oli oman päivän tallentaminen kuviksi. Kuten tavallista, tein tehtävän myöhässä ja vastentahtoisesti, koska elämässäni ei useimpina päivinä ole juuri mitään kuvattavaa.

Tai sitten ne hetket ovat sellaisia, etten halua ikuistaa niitä enkä varsinkaan esitellä muille.
Jossain menee aina raja ja aika monet jutut pidän kaikkein mieluiten vain ja ainoastaan itselläni. Se on blogin - tai siis, kaikkien blogien - lukijoiden aina hyvä muistaa.

Tässä nyt kuitenkin hieman satoa.
Aamukahvista ja villasukista "huisin hauskoihin" hetkiin laboratoriossa ja sieltä sateen piiskaamana rikkinäisissä kengissä kotiin ihanaan lämpöön ja kynttilänvaloon.

Kunhan on teetä ja kahvia, lämmin peitto johon käpertyä ja oma tila josta nauttia.


Kummallista kyllä, suurista muutoksista ja kaikista juhlallisista aikomuksistani huolimatta olen ollut ihan saakutin laiska ja saamaton. Jokaikinen asia odottaa tekemistään luvattoman kauan ja aika, niin, se vain katoaa jonnekin tässä passiivisen möllötyksen lomassa. Toisaalta nautin vapaa-ajastani suunnattomasti ja iloitsen kovasti pienistä asioista.

Vähensin tämän syksyn - tai ainakin sen ensimmäisen puolikkaan - kursseja radikaalisti ja otin vain pakolliset, koska ajattelin kuitenkin väsyväni jos yritän painaa samaan tahtiin kuin viime vuonna. Lisäksi on loppuvuotta kohti vähennettävä työtunteja, koska tulorajat. Murrrrr! Kuulkaa, se tuloraja on naurettavan alhainen ja piste.

Tässä, tässä ja nyt, on jotain mahtavaa. Elämäni - se hiomaton, rosoinen timantti, jota pitelen kädessäni ja ihmettelen sen pinnasta heijastuvia valonsäteitä, jotka näyttävät joka suunnasta erilaisilta. Aivan kuten taivas, jota pilvet halkovat ajasta ikuisuuteen ja silti ne ovat joka sekunti erinäköisiä.


Koin oikein arjen tähtihetken löydettyäni Ekolosta tätä amaretto-marsipaanisuklaata. Voi luoja, että joku on jossain ajatellut tällaisia jumalaisten makunautintojen kaipaajia ja valmistanut tätä. Ihana makea välipala ja kyytipojaksi luonnollista energiajuomaa. Eipä haitannut niin kovasti istuskella metroasemalla ja kaipailla mp3-soittimeen jotain täytettä.

Syksy on ihan mahtavaa aikaa.
Melkein pitäisi pitää kesälomat silloin, niin paljon aikaa haluaisin käyttää vain luonnon ihailuun.
Valo ja värit ovat kauneimmillaan, tuulee kevyesti ja kuivuneet, maahan putoilevat lehdet rapisevat kivasti.

Pukeutumisessa voi olla luova kun ei tarvitse kuumuuden takia verhoutua vain ohueen huitulaan tai kylmän takia kääriytyä kilometrin mittaiseen villahuiviin. Kerrospukeutuminen sopii syksyyn ja mikäs sen ihanampaa kuin yhdistellä erilaisia pintoja ja materiaaleja ja saman värin eri sävyjä.


Kaikki vaatteeni tässä kuvassa ovat tietysti kirppikseltä peräisin, mutta tuota kaunista virkattua boleroa ei ole tullut usein pidettyä. Se ei ole edukseen ihan kaikkien vaatteiden kanssa, mutta näin se toimii. Kahvinruskeaa, epäsymmetrisiä kerroksia ja lievää a-linjaisuutta niin bolero on kuin piste iin päälle. Tyttömäistä ja romanttista, vähän kotikutoisen oloista. 
Ja todella mukavaa päällä.

Ai niin, myös ihana maalaisromanttinen peili on kirppikseltä. Olin etsinyt tuon tyylistä jo pitkään ja siihen silmäni iskettyäni kannoin sen lapsellisen onnellisena kotiin.

Viime sunnuntaina kävin muuten ensimmäistä kertaa Haltialan kotieläintilalla ja viereisen joen rantaa pitkin samoilemassa. Äärimmäisen kauniit maisemat ja ihanat kosken kuohut lumosivat minut täysin. Istuskelin suoraan veteen vievillä portailla viiniä naukkailemassa ja nautin elostani täysillä. Mahtava paikka, mutta harmillisen kaukana. Muuten tulisin tänne joka viikko.


Polkua pitkin käveltyäni ihmettelin vastarannalta kuuluvaa outoa ääntä. Joku pariskuntakin oli pysähtynyt siihen kuuntelemaan. Muutaman tovin kuluttua saimme vaikeroinnista jotain selvää ja lapseltahan se kuulosti. Kamalaa kun ei toiselle puolelle päässyt, ei ollut mitään siltaa tai joen ylittävää tietä. Pian vastarannalla kuitenkin kulki aikuisia koirien kanssa ja tämä pariskunta huusi heidät katsomaan, missä se lapsi on. Jäin seuraamaan tilannetta.

Ihan vedenrajasta, tiheän kaislikon tuntumasta he koiran talutushihnan avulla vetivät ylös pikkupojan, joka onneksi oli sen verran kunnossa, että pystyi näiden avuliaiden aikuisten kanssa kävelemään pois. Hän oli varmaan juuttunut kiinni eikä päässyt itse ylös. Voi parkaa, onneksi ei kuitenkaan käynyt pahemmin.

Piipahdin myös toisessa paikassa, edelleen kuohuvan kosken varrella. Historiallisessa tehdasmiljöössä pitää majapaikkaansa ylvään kuuloinen Kuninkaan Lohet -tilausravintola sekä Kuninkaankartano. Kuinka paljon haluaisinkaan käydä sisällä tuossa vanhaa ja kaunista arkkitehtuuria edustavassa tehdasrakennuksessa, jollaisia ei ikävä kyllä enää nykyään rakenneta. Nuo ikkunat ovat uskomattomat ja voin vain kuvitella, miltä tuo paikka näyttää sisältä. Valoa, niin paljon valoa. Tilaa ja avaruutta, kaikuvia askelia, narisevia lautalattioita. Ah.

Kovaäänisen kosken pauhu peitti alleen lähes kaikki muut äänet. Pari urheaa kalastajaa taiteili vaahtoavan kuohun keskellä kahluusaappaissaan kalaa toivomassa. 
Ruska kehysti maisemaa kauniisti.


Tien toisella puolella odotti aika paljon surkeampi näky. Vanha myllyrakennus on päästetty törkeästi rapistumaan ja onhan se tainnut palaakin. Kuinka hienon tästäkin olisi saanut jos olisi ajoissa kunnostanut. Ikkunoistaan pahaenteisesti irvistävä taloraasu olisi varmasti mainio lavastuspaikka kauhuelokuvalle tai jonkin sortin valokuvaussessiolle, mutta siellä näytti olevan väkeä autoineen pihassa. Ikään kuin siellä kunnostettaisiin jotakin, mutta en tiedä mitä. Siitä olen varma, ettei rakennuksesta ole enää oikein mihinkään ellei joku raota kukkaroaan ja reippaasti.

En siis viitsinyt mennä katsomaan lähempää kun en ollut varma, kuka paikan omistaa ja oliko siellä juuri silloin porukkaa. Tässä kuitenkin inspiroiva urbaanin löytöretkeilyn kohde niille, joita se kiinnostaa.

maanantai 29. syyskuuta 2014

No mitäs nyt?

Kesä oli ja meni. Syksykin alkoi, lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla puista.

Olen elänyt ihan hitosti.

Antanut itselleni luvan kaikkeen. Päästänyt irti, ottanut vastaan, heittäytynyt, kärsinyt, nauttinut ja ahminut elämää. Ei tästä ilman haavoja olla selvitty, mutta ne paranevat aikanaan ja koko ajan voi avata uusia ovia, joista kulkea. Ihan turhaa jäädä liiaksi murehtimaan ja vatvomaan menneitä tai asioita, joita ei voi itse muuttaa.

Koulukin on alkanut ja motivaatio on edelleen pyöreä nolla. Se taitaa olla ongelmistani suurin tällä hetkellä, mutta yritän sinnitellä ja kääntää ärsyttävät ja stressaavat asiat positiivisiksi. Jos se ei kerta kaikkiaan onnistu, puren hammasta, juon viiniä, syön suklaata ja hoidan hommat silti.


Päivitän tänne luonnoskansioon kerääntyneitä vanhoja, keskeneräisiä tekstejä jahka kerkiän ja ilmoittelen kuulumisistani tarkemmin paremmalla ajalla. Siihen asti mennään naama vinossa, tukka sekaisin ja pää pilvissä. Ehkä myös jalat maassa.

Silloin mä näin Kertun ensimmäisen kerran. Se tuli varovasti avojaloin, sateesta vettyneenä ja möyhöttyneenä. Se tuli ja sillä oli lyhyt musta hame, polvetki näky, ja valkonen pusero joka oli liimautunu ihoon kiinni. … Mä näin heti et se eli aivan saatanasti. Ja mä oon ollu niin paljon tekemisissä kuolleitten kanssa et mä tiedän mitä on elävä.
-Anna-Leena Härkönen : Häräntappoase

perjantai 1. elokuuta 2014

Vaitiolomahdollisuus

Hei vaan kaikki blogini vanhat ja uudet lukijat, joita onkin viime aikoina siunaantunut lisää!

Pahoittelen hiljaisuutta ja epäsäännöllisesti ripoteltuja hajapostauksia, mutta elämäni on ollut melkoista myllytystä koko vuoden. Nyt kesällä olen keskittynyt rentoutumiseen ja luonnossa oleiluun ja jättänyt vähemmän tärkeät asiat hyllylle. Lisäksi olen käynyt läpi melkoisia muutoksia ja tässä melskeen keskellä ei tee kauheasti mieli kirjoittaa ainakaan mitään syvällistä.

Pysyn siis toistaiseksi vaiti ja palaan linjoille sitten kun siltä tuntuu.

Nauttikaa tekin kesästä ja näistä ihanista helteistä, mitä vihdoinkin on pohjolan perukoille suotu.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Mökinvartijat

Heinäkuun helteisimpään aikaan meillä oli taas hieno mahdollisuus hypätä bussiin ja körötellä Sastamalan sydämeen pitämään mökkiä pystyssä ja hupsua koiraa kaidalla tiellä.

Vesi oli lämpimämpää kuin koskaan, +23 astetta ja päänahka meinasi käristyä kuumuudessa. Silliä ja uusia perunoita, viiniä, saunomista ja usein toistuvaa uimista. Myös läähättävä koira joutui veteen pariin otteeseen. Uintireissujen jälkeen se silmäili meitä erittäin loukkaantuneena, ravisteli itseään kuivaksi ja nuoli tassujaan teatraalisesti.
Kauheita nuo ihmiset. Veteen joutuu, mutta kinkkua ei jumalauta saa.

Niinpä. Tämä "pelottava" vahtikoira on herkuilla ostettavissa.

Entä me ihmiset?
No, tämä oli yksinkertaisesti kesää parhaimmillaan. Voi vain rentoutua lämmössä eikä mitään tarvitse tehdä. Paitsi nautiskella.


Parhaat asut tällaiseen aikaan ovat tietysti väljät ja vilpoisat mekot, niin pitkät kuin lyhyet. Tuo valkoinen lyhyt trikoomekko - kirppislöytöhän se - on vähän sitä sorttia etten kyllä kaupunkiin kehtaisi laittaa. Niin ohut ja niukka, mutta mahtuupa hiki virtaamaan. Mökille se sopii hyvin, aivan kuten huolimattomasti mekoksi vedetty pitkä hamekin, jonka alle on puettu vain bikinit.


En koskaan kyllästy näihin maisemiin, tähän rauhaan ja luontoon, jonka asukkaat väsymättä kertovat viestejään jos vain malttaa kuunnella. Koppakuoriaiset, sudenkorennot, vesimittarit, sisiliskot, sammakot ja linnut - kyllä niitä seuralaisia tuolla riitti vaikka kuinka hiljaiselta aluksi vaikuttaa.

Pulahtaessani yksin veteen oli kuuma iltapäivä, täysin hiljaista ja yksinäinen lumpeenkukka laiturin kainalossa.

Poimin sen käteeni ja tunsin, kuinka raskas paino alkoi valua selkääni pitkin kuin vesi.
Kaikki oli niin kaunista.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

K niin kuin kesäloma

Koittihan se päivä kun meikäläisen kauan odotettu kesäloma vihdoin alkaa.

Tarkoitus on levätä, rentoutua, nautiskella ja elää vain itseäni varten. Siinä on ihan tarpeeksi aikomuksia, eikö?

Toisaalta olisi pitkästä aikaa kivaa matkustaa jonnekin, mutta eipä ole matkaseuraa enkä ole varma tuosta rahatilanteestakaan. Täytyy miettiä työtunteja, tulorajoja ja kaikkea tuollaista ärsyttävää. Jaa mitkä lomarahat? Ne menivät jo, mm. yksityiseen fysioterapiaan, asentoa korjaaviin pohjallisiin, pellehattuihin, ruoansulatusjogurtteihin ja sen sellaiseen.

Aloitin lomani pyyhältämällä suoraan töistä Sörnäisten Fafa'siin nauttimaan tuhtia halloumijuustosalaattia. Natustin ateriaani onnellisena kännykkää naputtaen ja ilmoitin tunnollisesti kaikille, että lomani on alkanut. En kuitenkaan päivittänyt Facebookiin sitä iänikuista LOMILLE LOMPSIS -juttua, joka ainakin iltapäivälehden mukaan ärsyttää, no, kaikkia.
Siis kaikkia niitä, jotka eivät voi tuota päivitystä itse naputella, hahhah.


Tänä kesänä olen kiroillut kesäopintoja ja dediksiä sen verran hartaasti, että lupasin itselleni jättää moiset ensi vuonna väliin. Pitäisi muutenkin jo alkaa tehdä oman alan hommia, mutta vähän hirvittää, saanko sellaisia alkuunkaan. Ehkä voisin alkaa ruokajournalistiksi ja syödä itseni pulleaksi joka päivä? Työnantajan laskuun tietysti.
No joo, unelmissani vain.

Tänään olen viihtynyt haaleassa, vihertävän harmaassa tunikassa, jossa on tietysti romanttisia yksityiskohtia ja röyhelöhelma. Haukkamainen kirppistutkani opasti minut Huutonetissä tämän äärelle tuossa tuokiossa ja naputtelin sen sitten itselleni muutamalla eurolla ja hain pois. Tunikan seuraksi päätyi valkoinen pitsireunushame sekä pehmeääkin pehmeämpi valkoinen puuvillahuivi. 
Maalaisromantiikkaa, oi kyllä.


Tyyliseikoista vakavampiin, olen nimittäin jo pitkään ollut monenlaisten suurten ja pienten kysymysten äärellä. Viimeiset pari vuotta ovat olleet melko raskaita ja etenkin viime syksy tuntui tappaneen jotakin sisältäni. Olen alkanut suodattaa elämästäni pois kaikkea tarpeetonta ja negatiivista, mutta samalla tuntuu, että revin itseäni haavereille. 
Mitään ei kuitenkaan voi saada jos ei ole myös valmis luopumaan.

Oleellisinta lienee se, että olen heräämässä horroksestani ja minulla on sellainen olo, että voin todella panna asioita tapahtumaan, sysätä liikkelle jotakin, muuttaa ja muuttua, antaa pallon vieriä ja katsoa, mihin se menee.


Eräs niistä asioista, joka on kypsyttänyt minua jo pitkään on kaavoihin kangistuminen. Kaikki eivät tunnista sitä itsessään, mutta mitä selkeämmin sen näkee muissa, sitä kirkkaammin tajuaa, että liian usein seura tekee kaltaisekseen. Ja tajuaa myös sen, miksi selittämätön epämukavuus ja paha olo on niin kovasti vaivannut. 
Jokin ei vain täsmää ja sille on tehtävä jotakin. 

Astuttava ulos laatikosta.

K niin kuin kesäloma, A niin kuin asioiden miettiminen.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Ranskalaistyylinen seitinohut iltapäiväkänni

En tiedä, kuka tuon nerokkaan ja huvittavan ilmaisun on alun perin keksinyt, mutta itse olen käyttänyt sitä ahkerasti, yhteensopivan hihityksen kera. Ranskalaistyylinen seitinohut iltapäiväkänni - sehän on sitä, että hengataan hienot vaatteet päällä pienessä viinipöhnässä boheemiin tyyliin sisustetun asunnon muhkeassa nojatuolissa auringonvalon luodessa läikkiään pölyiselle lautalattialle. Tupakansavu leijuu ilmassa, haikea musiikki soi ja taiteilijan epätoivoon lukkiutuneet aivot yrittävät kuumeisesti luoda jotakin tyhjästä.

Hetkinen. Joko kuvailin mielikuvieni ranskalaismuusikon asunnon 60-luvun sykkivässä Pariisissa tai sitten olen ihan omissa maailmoissani ja kuvittelen liikaa asioita, joita ei ole.
Naurettavaa. Naurattaa.

Oma versioni seitinohuesta iltapäiväkännistä on aika maltillinen ja tietysti savuton, mutta tulipa vain mieleen siinä satiinitopissa ja hameessa hengatessa, kirpeän valkoviinin maistuessa, Serge Gainsbourgin soidessa ja asunnon kylpiessä heinäkuisen iltapäivän valkoisessa valossa. Viis kellonajasta - jos tekee mieli viiniä, sitten sitä otetaan. Jos tekee mieli olla tekemättä mitään, sitten tehdään niin.

Tai no, kävin minä hierojalla. Mikä urotyö!
Jotenkin kaikenlainen nautiskelu sopii tähän kuvioon.

Mintunvihreä, koristeellinen toppi on kauan kaivattu löytö kirppikseltä. Hohtava satiini ja naiselliset pitsiyksityiskohdat vastaavat käsitystäni kauniista pukeutumisesta täydellisesti. Herkkää, eteeristä ja romanttista. Olisinpa löytänyt vielä samantyylisen hameenkin, mutta toinen löytöni, tavallinen valkoinen puuvillahame sai kelvata.
Ja hyvinhän ne sointuvat yhteen.


Luomiväri ja kynsilakka ovat leikkisästi sävy sävyyn eikä ole sattumaa, että myös pöytäliinan virkaa toimittava pitsihuitulan palanen on samaa mintunvihreää kuin toppi. Taisin joskus mainita, että kestosuosikkini beige on vähän väistynyt värikartallani.

Hempeitä pitsejä, norsunluun värisiä kynttelikköjä, vaaleanpunaisia röyhelöitä ja kukkakuvioisia posliinikuppeja...
Kotimme on pikkuhiljaa muuttumassa nukkekodiksi.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...