maanantai 7. heinäkuuta 2014

Muistoja Alppipuistosta

Jumputtava musiikki, psykedeeliset tehosteet, värikäs juhlakansa, eksoottiset korukojut ja kaikkien jaloissa hyörivät innokkaat koirat, niistä on Alppimuisto tehty. Aurinko paistoi suoraan silmiin, curry tuoksui ja viereisen seurueen suloinen kultainennoutaja kävi nuolemassa käteni ja antoi silitellä silkkistä turkkiaan. Punaviini, se maistui lämpöiselle kesäillalle, jossa kaikki turhat ajatukset hukkuvat sirkkojen siritykseen, lokkien kirkunaan ja humalaisten mölinään.

Hippihenkinen tunika, vakosamettiminari ja remmisandaalit ovat juuri oikeat vaatteet heinäkuiseen sunnuntaihin ja mieluiten massiivisilla puu- ja kivikoruilla maustettuna. Omani olivat trooppisen turkoosit ja näyttävät. Etenkin kaulakoru varastaa aina huomion, mutta se onkin yksi lempikoruistani, joka loistaa erityisesti valkoisen ja keltaisen seurassa.
Ehkä kuparinpunaisenkin.

Retrohenkisten aurinkolasien takaa on mukavaa pällistellä kesäistä Helsinkiä ja miettiä, olikohan näissä nyt UV-suoja vai ei.


Lauri kävi hakemassa minulle chai-teetä sitä hetken aikaa manguttuani. Siis itsehän olin liian laiska nousemaan ja hakemaan höyryävän kupilliseni itse tai ehkä minulla ei ollut käteistä ja näytin surkealta.
Hyvin tyypillistä minua.

Istuimme pienessä porukassa pirteän oranssin vilttimme päällä ja vaihdoimme kuulumisia niin tiuhaan, että välillä senat menivät sakaisin. Myöhemmin nälän poltellessa vatsaa olisin halunnut syömään jonnekin, mutta koska oli sunnuntai, mikään paikka ei tietenkään ollut auki tai tarjolla oli pelkkää ylihinnoiteltua roskaa. Sitten sitä vain ajeltiin bussilla kotiin 40 minuutin ajan nuokkuen ja tipahdellen.

Kotona nakertelin Laurin valmistamaa omelettia ja mietin, että asiat ovat oikeastaan aika kivasti, mutta eri tilanteissa ne saavat erilaisia muotoja. Nyt kaikki on niin sopivan muotoista, että menen nukkumaan ja herään uuteen työpäivään kello kahdeksalta varmaan ihan hiton virkeänä.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Avioliitto on ihmisoikeus

Lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta on toistaiseksi torpattu, mutta ei lannistuta. Ennemmin tai myöhemmin nämä kapeakatseiset ja epäloogiset jäärät joutuvat kyllä mukautumaan siihen, että tasa-arvo konkretisoituu entisestään - halusivatpa sitä tai eivät. Avioliitto on ihmisoikeus ja tasa-arvoinen avioliittolaki kuuluu ehdottomasti moderniin demokratiaan. Toisaalta siitä, onko maamme ns. oikea demokratia, voidaan olla montaa mieltä.

Anna Perho rustasi kasaan todella hienon kolumnin aiheesta, eikä minulla ole siihen paljoakaan lisättävää.


En ole koskaan ymmärtänyt seksuaalivähemmistöjen syrjintää ja kaikkein vähiten sellaista "hyi homot on pervoja" -tyyppistä leukojen louskutusta puhumattakaan kaikenkarvaisista Raamattuun takertujista, joista osa ottaa vanhan kirjan opetukset esille vain silloin kun se itselle sopii. Usein homofoobikkoja tuntuu homojen välinen seksi kiinnostavan enemmän kuin mikään muu ja mitähän se heistä kertoo? Eikö ole jotenkin äärettömän tahditonta puuttua siihen mitä muut ihmiset tekevät makuuhuoneissaan? Siis niin kauan kun kyseessä ovat aikuiset, jotka toimivat yhteisestä sopimuksesta?

Paljon kuulee myös sellaista, että ärsyttää "homosaatio" ja "homouden tyrkyttäminen". Voi herranen aika mitä hysteeristä sanahelinää. Siis että saa oikein heterojen luvalla olla homo kunhan pitää sen piilossa? Hyi tuollaisia heteroja, jotka noin ajattelevat. Seksuaalisuus on erittäin iso osa ihmistä ja se kehittyy jokaiselle luonnostaan juuri sellaiseksi kuin se on - ei siitä voi itse päättää.


Puolustan viimeiseen asti jokaisen oikeutta olla juuri niin homo, lesbo, trans, hetero tai mitä ikinä kuin mitä kukin itse haluaa. Jonkun seksuaalinen suuntautuminen ei ole keneltäkään pois ja aivan kuten ei ole olemassa vain yhdenlaista kauneutta tai älyä, ei myöskään ole olemassa mitään yhtä ainoaa ja oikeaa seksuaalista suuntautumista. Miksi emme iloitsisi siitä rikkaudesta ja moninaisuudesta mitä meillä on? Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja jokaisella tulee olla oikeus rakastaa ja astua avioon kenen kanssa tahtoo.


Tasa-arvoisen avioliittolain läpimenoa odotellessa voimme kuunnella vaikka tätä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Tärkeintä elämässä

Onnellisuus ja hyvinvointi ovat jatkuvasti esillä - ja ihan syystäkin - mutta viime aikoina olen tullut sellaisiin aatoksiin, että mitä enemmän kahta edellistä jahdataan ja vatvotaan, sitä kauemmaksi ne lipuvat. Ihmiset käyttävät suunnattoman paljon aikaa, energiaa ja rahaa onnen jahtaamiseen, vaikka se löytyy vain ja ainoastaan omasta sydämestä. Kuulostaa helpolta, mutta sen tajuamiseen menee melkein jokaiselta vuosikausia ellei peräti koko elämä.

Tiedän hyvin mistä puhun, sillä itselläni on sama hidas, mutta varma prosessi koko ajan menossa. Ikävää vain, että useimmat meistä havahtuvat muuttamaan kurssiaan vasta kun on jo todella paha olo eikä mikään muu auta. Itsepintaisesti vaiennamme alitajuntamme äänet ja yritämme mennä virran mukana, koska sosiaalinen paine on niin kova. Lopulta sydämen ääni hukkuu koko maailman kakofoniaan ja myöhemmin sitä joutuu meditaation, kirjallisuuden tai valmentajien avulla kaivamaan uudelleen esiin.

Opetteluun kannattaa kuitenkin panostaa ja ensimmäinen askel parempaan suuntaan on pysähtyminen ja tiedostaminen. Seuraavaksi kannattaa miettiä itseä, elämäänsä ja omia toimintamallejaan. Toiminko kenties itseäni vastaan ja miten se ilmenee? Mitä voisin tehdä, jotta eläisin itseni näköistä elämää? Mikä on lopulta elämässä tärkeää? Taloudellinen menestys vai hyvä olo, jota ei rahalla saa?

Olen jo aiemmin kirjoittanut Kaarina Davisin hienosta kirjasta blogissani, joten en lähde enempää ylistämään kyseisen henkilön ajatuksia, jotka ovat minuun niin suuren vaikutuksen tehneet. Liitän tähän kuitenkin hänen hienon mielipidekirjoituksensa Turun Sanomien sivuilta - niin täynnä tiukkaa asiaa se on. Voisiko tämän pakkoluetuttaa kaikilla rahauskovaisuuteen hurahtaneilla päättäjillä?


"Nyt on nähty, että pyrkimys jatkuvaan talouskasvuun ja kuluttamiseen ei luo työllisyyttä vaan työttömyyttä, sosiaalista eriarvoisuutta ja on ekologisesti kestämätöntä. Kulutusta koetetaan saada nousuun, vaikka se ei ratkaise ympäristö- tai velkaongelmia.

Poliittiset päätökset ovat vieneet Suomea suuntaan, johon moni ei halua mennä. Moni kaipaa elämäänsä kohtuutta, kiireettömyyttä ja onnellisuutta. 

Hyvinvointivaltion tarkoituksena on ollut parantaa yhteiskuntaa ja hyvinvoinnin edellytyksiä kuten terveyttä, koulutusta, demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Toimintaa on rahoitettu mm. korkealla verotuksella ja valtion omaisuuden tuotoilla.

Nyt vuoden ansioista lähemmäs puolet menee veroihin ja veroluonteisiin maksuihin. Sekään ei ole riittänyt vaan valtio on velkaantunut kestämättömällä tavalla ja kokoajan tulee uusia sääntöjä ja pakkoja.
Ruoan, asumisen ja energian hinnat ovat nousseet omistusten keskittyessä muutamille suuryritykselle. Palveluita keskitetään ja siirretään asutuksen ulkopuolisiin hehtaarihalleihin. Kansalaiset joutuvat ajamaan pitkiä matkoja saadakseen mitä tahansa palveluja ja syntyy yhä enemmän hiilijalanjälkeä, vaikka pyrkimyksen pitäisi olla kohti paikallistaloutta ja joukkoliikennettä. 

Teknologian kehittyminen ja alemman hinta- ja elintason maat ovat vieneet suomalaisten työpaikkoja. Noin 400 000 suomalaista on työttömänä, palvelujen laatu revitään jäljelle jääneistä työntekijöistä. Silti työelämään pitäisi sitoutua entistä tiukemmin ja eläkeikää nostetaan.

Kaivos- ja ydinvoimateollisuus ja ulkomaiset yritykset valloittavat maata. Koko taloussysteemi perustuu luonnonvaroille, mutta luonnolle ei anneta mitään arvoa. Jos luonnon tarjoamille asioille asetettaisiin hintalappu, olisimme lopullisesti konkurssissa. Arvomme ja toiveemme paremmasta maailmasta ovat jatkuvassa ristiriidassa tehtyjen päätösten kanssa. Elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, moni masentuu. 

Vapaaehtoisesti vähempään tyytyviä (nk. downshiftaajia) ja ekologisempaan elämään pyrkiviä on syytetty elitismistä ja kysytty miten hyvinvointiyhteiskunnan kävisi, jos kaikki hyppäisivät oravanpyörästä? Siitä tulisi sellainen yhteiskunta, jossa ihmiset tyytyisivät kohtuuteen.

Milloin säästäväisyydestä ja yritteliäisyydestä tuli pahe? Miten meidän käy, jos jatkamme nykyistä rataa? Todellinen hyvinvointi syntyy siitä, kun säästää raha- ja luonnonvaroja ja ymmärtää mitä ilmankin voi elää. Tarvitsemme entistä enemmän ihmisiä, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan vallitsevia ajattelutapoja ja tekemään omalla elämällään kokeiluja, muuten mikään ei muutu.

Jotta voimme luoda kestävän ja ekologisen elämäntavan, joka ei perustu velkaan, meillä pitäisi olla tavoite ja visio maailmasta, jonka haluamme luoda. Nyt Suomella ei sitä visiota ole.

Omaksuessamme ekologisemman elämäntavan oppisimme tyytymään kohtuuteen, jolloin työtä voitaisiin jakaa tasaisemmin ja vapaa-aikaa olisi enemmän. Meillä olisi aikaa hoitaa asioita itse, elämänhallinta ja onnellisuus lisääntyisivät, jolloin tarvitsisimme vähemmän verovaroin ylläpidettäviä palveluja.

Voimme muuttaa kaikki aiemmat käyttäytymistapamme ja pyrkiä taloudelliseen, ekologiseen ja sisäiseen tasapainoon ilman kulutuksen ja luonnonvarojen käytön lisäämistä, kunhan vain tahdomme ja päätämme niin. Onneksi yksilön muuttuminen on mahdollista, olipa yhteiskunta, jossa hän elää, millainen tahansa.

Kaarina Davis, Hämeenkyrö"

Ahneus on ihmisen synneistä suurimpia.
Katsokaa nyt mihin se on meidät vienyt.

Vieläkö muuten joku ilkeää sanoa Suomea hyvinvointivaltioksi?
Jos näin on, kehotan ottamaan tavaksi äärimmäisen perusteellisen median seuraamisen päivittäin. Ei ole myöskään pahitteeksi tarkastella tilastoja ja verrata syy-seuraussuhteita vähän kaikessa.

torstai 19. kesäkuuta 2014

En enää ikinä pukeudu mustiin

Melkein jotain tämän suuntaista olen saattanut parin viime vuoden aikana puuskahtaa, mutta väärässä olin. Vaikka minulla on hyvin vahva ja vakiintunut oma tyyli, joka pyörii nykyisin lähes yksinomaan hempeiden värien ja pitsihörselöiden välillä, toisinaan on sopiva hetki mustavalkoiselle minimalismille ja nostalgisille rock-vaikutteille.

Kaapissani ei paria klassikkoa lukuun ottamatta taida enää mustia vaatteita edes olla, mutta kirppiksellä näköpiiriini osui tämä ohuenohut ja käsin nypelletyn näköinen musta neule, jota en voinut vastustaa. Kaikki repaleinen ja viimeistelemättömän näköinen kiinnostaa, etenkin jos kyseessä on monitoimivaate, jonka voi pukea minkä tahansa kanssa. Hyvät perusvaatteet ovat kuin luotuja kiireessä säheltämiseen.

Vielä kun löytäisin tällaisen neulekaunottaren muissakin väreissä. Esimerkiksi valkoisena ja beigenä.
Tosin voi olla, etten enää sen jälkeen jaksaisi arkipäivinä mihinkään muuhun pukeutua.


Tänään yhdistin neuleeseen mustan puuvillahameen, kiirekampauksen ja kotona villasukat, koska jalkani palelevat helposti.

Olin Myllypurossa töissä ja työpäivän jälkeen äkkäsin siinä ostarilla Seppälän Outlet-myymälän. Piipahdin katsomaan, löytyisikö sieltä mitään jännää ja löytyihän sieltä. Rekillä roikkui pitkä valkoinen pitsimekko oikein odottamassa, että poimisin sen mukaani ja niinhän minä innokkaan sovituksen jälkeen tein. Kaunis mekko maksoi vain 15 euroa ja se on täydellisen mittainen, kevyt ja hulmuava kesämekko.


Mekko päällä kotona liihotettuani sain unelmointiin taipuvassa mielessäni kehiteltyä muutamia mielikuvia siitä, kuinka pian koittavana juhannuksena käyskentelen kukkaniityillä tuo mekko ylläni ja kukkaseppele hiuksissani samalla kun yötön yö väreilee ohuessa usvassa eikä yksikään itikka tai kylmyys kiusaa.

Todellisuus voi tietysti olla hiukan toisenlainen, mutta ainakin tälle mekolle tulee runsaasti käyttöä tänä kesänä.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Ajelehtimista

Eilen varastin työpäivän lomassa pienen hetken itselleni ja istahdin alas syömään hienoa italialaista kookosjäätelöä. Pää oli sopivasti lähes tyhjä eikä tarvinnut miettiä mitään isoja asioita. Korkeintaan sitä, ostanko päivälliseksi munarullan vai täytetyn paprikan.


Päädyin munarullaan ja sellainen kassissani tuoksuen suuntasin työvuoron jälkeen tuttuun metsään lymyilemään. Löysin oikein mukavan kallionkielekkeen, mutta silläkin suunnalla liikuskeli jokunen lenkkeilijä rauhaani häiritsemässä. Ahmin nälkäisenä ruokaani, näpsin muutamia kuvia ja siirryin sen jälkeen korkeimmille kallioille katselemaan maisemaa. Sieltä katsottuna missään ei ollut ketään ja kaikki näytti pieneltä.


Kesäistä rentoutta tai lapsellista tyttömäisyyttä - olkoot kumpaa hyvänsä, mutta tuo vaalea a-linjainen tunika on yksi niistä vaatteista, joissa parhaiten viihdyn ja lievästä yöpaitamaisuudestaan huolimatta se on aivan arkikelpoinen asu neuletakkiin ja maihareihin yhdistettynä.  Tai sitten vain kuvittelen niin ja ohikulkijat katsovat, että tyttö nainen unohti pukea päällensä aamulla.

Töissä menetin vakituisen sunnuntaiasiakkaani, joten minulle ilmaantui yllättäviä vapaapäiviä. Hieman kyllä hermostuttaa, että mitähän tuleva palkkalaskelma sanoo kun näin ison lohkon kuukausittaisesta liksastani menetän, mutta ehkä saan tilalle muita asiakkaita.

Eräs valokuvaaja käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja sai minut taas houkuteltua kuvaussessioihin. Ison vaatevalmistajan sponsoroinnin ansiosta oli uutta päällepantavaakin tarjolla, joten suostuin ilomielin ja hauskaahan tämä touhu aina on. Sattuneesta syystä en tarinoi aiheesta täällä sen enempää vaan liitän tähän yhden otoksen ja loput löytyvätkin sitten tästä linkistä.


Kuvaukseen meni oikeastaan koko päivä ja välillä kävimme syömässä ja tuopposilla tai ajelimme Vuosaareen ja Lauttasaareen hakemaan Huutonet-ostoksiani. Aurinko paistoi ja tuuli kovaa, meri oli niin kaunis ja kuohuva, kalliot sileitä kuin vauvan iho.

Mieleeni jäi erään oven vieressä roskiksen päällä tanssahdellut orava, joka hakkasi hännällään roskapöntön kylkeä ja katsoi minuun kiiltävän mustilla silmillään. Palkaksi moisesta esityksestä olisi tietysti pitänyt antaa kourallinen pähkinöitä, mutta olin jo ehtinyt syödä ne kaikki.

Harmi. Se oli niin hassu orava.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Raskas työ ja raskaat huvit

Keskiviikkona nukuin niin, että tuhannet valkoiset lampaat hyppelehtivät unissani loputtoman pitkiä matkoja, pehmeys tuntui todelliselta kuin lämmin untuvapeitto johon kääriytyä varhaisaamun tunneista iltapäivän tahmeaan pysähtyneisyyteen. Kuulostaa niin hyvältä, että sen oli pakko olla totta.

Ja olihan se. Nukuin taas erään velvollisuuden ohi ja saan maksaa siitä syksyllä. Luultavasti oikein veren maku suussa. Sillä tavallahan hoidan kaikki velvollisuudet nykyään.


Käytin päivän jäljelle jääneet tunnit harkiten eli loikoilemalla auringon lämmittämillä kallioilla musat korvilla, viinilasi kädessä ja pääkoppa helteessä sulaen. Mitään ei jaksanut ajatella tai tehdä. Kesä on hienoa aikaa juuri siksi, ettei tunne tarvetta tai ole oikein kykyäkään stressata koko ajan jostain. Toisaalta kääntöpuolena on laiskuus ja kaiken tekemättä jättäminen kuten jo edellä totesin.

Ihan sama, ajattelin kun hymyssä suin levitin aurinkovoidetta vaatteiden paljaiksi jättämiin kohtiin.

Pian seurakseni ilmaantui lauma kavereita ja siitä se hauskanpito taas alkoi. Lokit kaartelivat taivaalla ja aurinkoa vastapäätä möllötti kalpea kuu. Tunsin itseni ihan liskoksi makoillessani kalliolla raukeana auringonlaskun jälkilämpöihin asti.

Kesän myöhäisiltoina taivas on hämmentävän sininen ja pilvet repaleisia kuin hylätyn pirtin verhot. Jalat vievät laiskasti mihin tahansa suuntaan, kaikki poukkoilevat toisiaan päin, nauravat ja kertovat suloisessa horteessaan mitä tahansa. Nautin siitä välittömyyden tunteesta, uneliaasta kuplasta, johon ajankulu ei mahdu.


Joku nurkkabaari, intialaista safkaa, Pulmun parvelle kapuaminen, pitkästä aikaa Ani ja kaikki vanhat jutut ja tutut, huh ja vau. Tarpeeksi naurua, liikaa viiniä, kuplivaa iloa siitä, että vanha jengi oli vuosien jälkeen kasassa. Näinä hetkinä voisin muuten uskoa ikuiseen nuoruuteen, mutta kännykän muistutus seuraavan päivän aikaisesta työvuorosta murskasi naiivit unelmani.  

Seuraavana iltana oli tarkoitus nähdä samalla porukalla uudelleen, mutta kaikki tekemiset, oletukset ja odotukset menivät päällekkäin ja lopulta meitä kaveruksia oli vain kolme Siltasen 5-vuotissynttäreillä joraamassa. Ai miten niin käyn Siltasessa koko ajan?

Yöuneni jäävät nykyään liian lyhyiksi ja väsymys painaa tämän tästä, mutta ei se nyt ole niin vakavaa. Ehkä otan nyt vähän takaisin monen kuukauden kotiin muumioitumista ja nautin elämästä. Toki tiedän, että siitä voi nauttia muutenkin kuin bilettämällä aamuun asti monena päivänä peräkkäin, mutta juuri nyt tämä tuntuu hyvältä näin. Raskas työhän vaatii raskaat huvit.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Kaikki koettu on tärkeää

Perjantaina istuskelimme ystäväni luona iltaa viettämässä ja joku sai päähänsä näyttää meille ehkä yhden kamalimmista elokuvista mitä tiedän. Hitto, Spring Breakers. Näen painajaisia siitä varmaan ensi vuonnakin.

Kyseessä ei ole kauhuelokuva tai mikään trilleri, vaan oksettavan kliseinen komedia (?) öljyttyjen ja silikonitissisten kalifornialaisteinien lomailusta ja huvittelusta. Mukana on tietysti aseita, rötöstelyä, tissien esittelyä, hinkkaamista ja vastenmielisiä henkilöhahmoja puhumattakaan ö-luokan juonesta. Näin kurjaa tekelettä en pysty ottamaan edes huumorin kannalta. Monella muulla oli hauskaa, mutta minä en oikein tahtonut jaksaa katsoa vaan tutkailin viinilasiani ja lopulta tyynynkulmaa kun tuntui liian haastavalta pitää nuppia pystyssä.

Kuva kertonee kaiken oleellisen.

Leffan jälkeen olin ihan tööt ja lähdin kotiin muiden jatkaessa baariin. Myöhään yöllä kävin taas ihmeellisiä keskusteluja kännykän välityksellä ystäväni kanssa. Vatvoimme kokemusten merkitystä ja elämän tarkoitusta eli sitä tavanomaista paatosta aamuyön tunteina. Molemmilla oli vähän pettynyt fiilis, mutta eri syistä. Olin sitä mieltä, että jos elämäni olisi videonauhuri, kelaisin taaksepäin ja nauhoittaisin päälle parempia ohjelmia. Ystäväni totesi tähän, että kaikki koettu on tärkeää.

Näinköhän?

Entä huonot kokemukset, jotka eivät kasvata ihmisenä, mutta saavat tatin kasvamaan otsaan?
Entä jos jokin on totaalisen turhaa?

Kuinka kaikesta onkaan tullut tällaista vatvomista nykyään. Pitäisi tehdä enemmän ja puhua vähemmän!

Yritys on kova.

Eilen käväisin Marikan kanssa Siltasen Bad company -klubilla. Mesta oli täynnä kuin Turun tori viisisataa vuotta sitten ja juomia sai jonottaa puoli tuntia. Tuopit kouraan saatuamme litistyimme eteisen seinää vasten juttelemaan ja tungosta parhaamme mukaan välttelemään. Kun juomat oli juotu, siirryimme toiseen kuppilaan ja havaitsimme senkin niin täydeksi, että poistuimme aika äkkiä paikalta. Lauantaiyö Helsingin baareissa on vähän kuin yrittäisi tunkea itseään jonnekin avaimenreiän läpi ja nyt ei vain ollut sellaista fiilistä, että tekisi mieli ängetä sekaan ja nauttia kakofoniasta ystävälleen samalla kuulumisia karjuen.

Päädyimme sitten Sabaan syömään, koska se on niitä harvoja auki olevia paikkoja öisin. Kyseessä on aika perus pizza-kebab-mesta, josta saa myös intialaista ruokaa. Laatu on tyydyttävä, annoskoot pieniä ja hinnat pikaruokapaikaksi hieman liian korkealla. Joku 14-16 euroa annoksesta, missä on ehkä muutama juustonpala ja ruokalistassa luvattuja rusinoita ei ainuttakaan, on hieman liikaa. Nälkäisenä ja pikkuhiprakassa ei kuitenkaan ole paljon vaihtoehtoja, joten tähän oli jälleen tyytyminen.

Minulla oli kuitenkin mukava ilta ja tylsä bussimatka muuttui kevyeksi iloksi astuttuani ulos valoisaan aamuyöhön. Tuomi tuoksui, mustarastas visersi ja tiet olivat satunnaisia busseja ja takseja lukuun ottamatta autiot. Kuulokkeet korvillani Lana Del Reyn uutta levyä ahmien lompsin motarin vartta kotiin ja lauleskelin itsekseni.




Kaverini ihmetteli tässä eräänä päivänä, miksi melkein kaikki tytöt pukeutuvat nykyään lyhyeen nahkarotsiin, t-paitaan tai toppiin, pillihousuihin ja tennareihin. Niinpä tosiaan, niinpä pukeutuvatkin. Taitaa olla kyse muodista ja vähän Lana Del Reystäkin, joka niin rennosti poseeraa suu virneessä tai keskisormi pystyssä tiukoissa farkuissaan ja rotsissaan milloin missäkin paparazzikuvassa. 

Itse en käytä farkkuja - en ainakaan sinisiä - mutta lauantaina vedin päälle pitkästä aikaa kiiltävät tekonahkaleggarit ja kuvioidun valkoisen t-paidan, jossa on hauska epäsymmetrinen helma ja aukot olkapäiden kohdalla. Tennareissa on niin mukavaa kävellä, että niitä tulee nykyään lähes päivittäin käytettyä ja rotsikin on ollut niin kovassa käytössä koko kevään, että olkalaukkuni hihna on sahannut keinonahan ohuen pinnan pian puhki. Kunpa saisin sen jotenkin korjattua, ettei nyt jo tarvitse ostaa uutta. Tykkään tästä takista ihan hirveästi.

Tänään olen ladannut akkuja ja viihtynyt yksin kirjani parissa Repokalliolla istuskellen. Minulla oli mukanani pussillinen evästä, viltti ja - kuinka ollakaan - musiikkia. Yhä edelleen Lanan Ultraviolence, se on niiiiiin hyvä.

Hieman syrjäinen Repokallio on yleensä melko rauhallinen paikka, mutta nyt siellä ramppasi kaikenlaista kalastajaa ja veneilijää. Vastarannalla oli bileet ja merenlahtea halkoivat murisevat moottoriveneet ilosta karjuvat ihmiset kyydissään. Hieman kauempana uiskenteli yksinäinen silkkiuikku höyhenet auringonkilossa kiiltäen.


Illan viilentyessä lähdin kävelemään bussipysäkille. Juuri siihen kohtaan osui laskevan auringon liekinhehkuinen kumotus ja silloin mieleeni tuli eräs kappale, jota kauan sitten rakastin.

"Muistatko miltä tuntuu
juopua kesäyönä
hölmöstä rakkaudesta
kastella jalat heinikossa
tanssittaa tyttöä laiturilla
siellä missä kaislat kumartaa"

-Scandinavian Music Group

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Elämä on ihmisen parasta aikaa

Aurinko paistoi iltapäivällä liian ihanasti.

Luovan kirjoittamisen oppitunnin jälkeen itsekurini petti, jätin monikulttuurisuusluennon väliin ja suuntasin kaupan kautta Alppipuistoon löysäilemään. Makoilin ruohikolla siideriä naukkaillen, Lana Del Reytä ja kasarihittejä kuunnellen ja fiilistelin Suomen kesää sieluni syvimpiä sopukoita myöten. Puisto oli täynnä porukkaa, enemmän ja vähemmän humalaista, niin nuorta kuin vanhaa. Lähistöllä joku äänekäs teinilauma pelaili pelejään, sorsat uiskentelivat lammessa ja satunnaiset pikku ötökät pitivät paljaita jalkojani kulkureittinään. Kuulokkeet korvilla ja silmät suljettuina elin joitakin menneitä hetkiä uudelleen. Välillä avasin silmäni ja seurasin taivaalla laiskasti lipuvia pilviä.

Epämääräiset valveuneni keskeytettiin kun joku mies tuli tarkistamaan, nukunko vai olenko kuollut.
Päättelin yksinäisen makoiluni alkavan kerätä ei-toivottua seuraa ainakin jossain vaiheessa iltaa, joten kokosin vähäiset roippeeni ja vaihdoin paikkaa Lintsin kallioille. Auringon lämmitettyä niitä koko päivän ne olivat todella mukava, joskin kova alusta loikoiluun. Pian Lauri liittyi seuraani ja istuskelimme siinä pari tuntia virvokkeita nauttien ja jutellen.

Jossain vaiheessa lähipuskien keskeltä ilmestyi esiin kovan luokan tumputtaja vetelemään lerssiään noin kymmenen metrin päähän meistä. Yleensä tuollaiset esittelevät itseään vain naisille ja lapsille, mutta tämä tyyppi taisi olla sekaisin kuin seinäkello kun ei Laurinkaan läsnäolo häntä estänyt. Tyyppi runkkaili kaikessa rauhassa kymmenisen minuuttia, meni pois ja tuli pian takaisin jatkamaan onanointiaan. Kun Lauri otti kännykän esille ja oli aikeissa ryhtyä kuvaamaan tämän sekopään touhuja, silloin vasta hän poistui paikalta.
Eeppistä.

Suomen kesä, hyttyset, olut ja kullinheiluttelijat kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Lähdettyämme käväisimme vielä Lintsillä vessassa ja samalla reissulla ostin kesän ensimmäisen pehmiksen. Minä söin jäätelön ja Lauri vohvelin. Kuljimme peilikäytävän kautta ja naureskelimme venyneille ja vanuneille heijastuksillemme. Teki mieli taas käydä jossakin laitteessa, mutta hinnat ovat nousseet niin, ettei oikein huvita.
Ehkä myöhemmin kesällä.
Ehkä nyt ainakin yhdessä laitteessa, mutta ei Ukossa.


Seuraavaksi tuli vähän nälkä, joten piipahdimme Vaasankadun SoiSoissa. Tilasin hamppupihviaterian ja kuten aina, annos oli todella iso, monipuolinen ja maittava. Istuskelimme kadulla pöydän ääressä, minä iloisessa siiderihiprakassa sudennälkää taltuttaen ja puhetta pulputen. Voisin käydä SoiSoissa vaikka päivittäin, niin hyvää ruokaa sieltä saa ja sijaintikin on kiva.

Totta puhuen en ikinä jaksaisi kotona värkätä näin komeita aterioita!


Kotiuduttuamme istahdin tapani mukaan tietokoneen ääreen, huokaisin syvään ja aloin suunnitella kirjoitushommiani. Kehaisenpa kuitenkin, että näin kesän alkajaisiksi suurin osa kirjoitustöistäni on ollut supermielenkiintoisia ja kiitos siitä kuuluu innostavalle luovan kirjoittamisen kurssille. Kerrankin saa kirjoittaa jotain muutakin kuin raskasta ja aikaavievää journalistista tekstiä! Opettajamme on ihan mahtava ja keksii inspiroivia tehtäviä. Olen melkein liikuttunut siitä, miten paljon olen monen vuoden jälkeen luovasta kirjoittamisesta taas innostunut. Ennen minulla oli nimittäin tapana kirjoitella runoja ja tarinoita, mutta kiireinen ja rutinoitunut arki sekä itsekritiikki tappoivat innostukseni.

Olen saanut jo aika monta hienoa tekstiä aikaiseksi. Saatan jopa lisätä joitakin niistä tänne.

Tajusin yhtäkkiä, että olen jotenkin velkaa itselleni sen, että alan taas kaivaa itseäni esiin tästä kuoresta, joka kyllä näyttää ja kuulostaa minulta, mutta on ollut liian pitkään sisältä ihan tukahdutettu. Jopa itsekritiikin olen saanut suureksi osaksi vaiennettua ajattelemalla yksinkertaisesti niin, että vertailu ja paremmuusajattelu on ainakin luovassa kirjoittamisessa ihan turhaa - jokainenhan tekee omaa juttuaan. Pääasia on, että syntyy erilaisia tekstejä, joista jokainen on uniikki ja kertoo asian kuin asian kirjoittajan omalla äänellä ja tyylillä, ei jonkun toisen.

Opettaja heittikin ilmoille tunnilla erään hyvän sitaatin, jonka mukaan "kaikki maailman tarinat on jo kerrottu, mutta ei juuri sinun äänelläsi".

Jatkuva istuminen hajottaa kehoani vauhdilla, joten tein ergonomiankin suhteen pari luovaa ratkaisua ja siirsin läppärini parvekkeelle. Tuolin pehmusteiksi raahasin pari isoa sohvatyynyä, kääriydyin huopaan, roudasin ison teemukillisen viereeni ja ryhdyin hommiin.

Miksi en keksinyt tätä aiemmin?


Journalistinen teksti on välillä hikistä ja tuskaista eikä sen kanssa voi revitellä mielin määrin. Toista se on luovalla kurssilla, missä oikein kannustetaan rikkomaan kaikkia rajoja ja tärkein sääntö on se, että käsien on pysyttävä liikkeessä eikä saa miettiä liikaa.
Juuri se on vaikeinta - antaa vain mennä.
Mutta kun alkuun pääsee, suunta on ylöspäin.

Kirjoittaminen on aina ollut vahvinta alaani ja olen nytkin huomannut sen arvosanoissa ja palautteessa, jota tällä kurssilla olen opettajan lisäksi saanut myös muilta oppilailta. Pitäisiköhän sittenkin ryhtyä kirjailijaksi eikä toimittajaksi?



Myöhäisillat kuluvat nyt rennossa kotiasussa koneella naputellen ja mitä villeimpiä tarinoita keksien. Ties kuinka monta jättimukillista teetä olen viikon aikana kumonnut! Olen tainnut nauttia myös muutaman lasin viiniä harva se ilta...

Kiitollisuus vilkkaasta mielikuvituksesta ja rajattomasta inspiroitumisesta vievät minua nyt eteenpäin. Laukussani kulkee pieni kirjanen, jonne rustailen irrallisia lauseita ja pieniä tarinanpätkiä vaikka bussissa istuen tai puistossa hengaillen - ja parasta tässä on itsekritiikin väistymisen ja tunnelukkojen avaamisen lisäksi se, että uskallan myös jakaa tarinoitani muille. Aluksi se tuntui kauhealta, mutta aika äkkiä siinä rentoutui kun jokaisen tunnin alussa kaikkien tekstit luettiin ääneen.

Pääni pursuaa ideoita ja kohta ajatukset kiehuvat yli. Jotain jännää on varmasti luvassa.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kesä rysähtäen käyntiin

Perjantai-iltana lompsin vielä ystäväni luokse rauhallista iltaa viettämään ja aika jännää elokuvaa katsomaan. Kiss of the Damned oli virkistävä poikkeus nykypäivän vampyyrielokuvagenressä, sillä ajoittaisesta hupsuudestaan huolimatta näytteleminen oli uskottavaa, juoni oikein kelvollinen, näyttelijät monella tapaa viehättäviä ja tunnelma asiaankuuluvan salaperäinen. Tarina olisi toki voinut lähteä paljon hitaammin liikkeelle, sillä nyt mentiin aika lailla heti suoraan asiaan, mutta mielenkiintoiset kohtaukset pelastivat elokuvan alkumetrien jälkeen.


Pääosaa näyttelevä ranskalainen Joséphine de la Baume on todella karismaattinen kaunotar, jonka upea ulkonäkö ja hienostunut olemus kiinnittivät huomioni elokuvassa. Kuvia googlailtuani olin edelleen sitä mieltä, että vau mikä nainen. Näyttelemisen lisäksi hän laulaa ja tekee mallinhommia. Joséphinessa jotenkin tiivistyy se kliseinen ranskalainen naisellisuus ja eleganssi, jota ihailen.

 kuva : Notorious mag

Eilen olin iltapäivän töissä, vaikka olisin halunnut olla jossain muualla. Vuosaaresta keskustaan päin lähtiessäni aurinko paistoi houkuttelevasti ja kännykkä piippaili niin sopivasti, että päädyin sitten kaupan kautta Kaisaniemen puistoon kavereita moikkaamaan. 
Heti alkuvaiheessa kävi selväksi, että meneillään oli Too Much Information Day - sen verran hassuja ja intiimejä asioita sain seurueeseen kuuluvista ihmisistä tietää. Yhteensopivat alusasut, spontaania seksiä roskiksessa harrastavat kulkurit ja muut vastaavat tulivat tutuiksi. Jos en eilisen jälkeen saanut naurunryppyjä niin sitten en koskaan.

Ilta osoittautui ratkiriemukkaaksi ja eteni Kaisaniemen puiston kautta Lintsin kallioille ja sieltä Kallion baareihin ja lopulta Siltaseen, jossa tulikin riekuttua porukalla oikein kunnolla. Tanssin, tanssin ja tanssin. Tanssin niin, että tukka liehui, paita kiertyi vyötärölle ja spritzerit roiskuivat.


Siltasen DJ soitti armollisesti mielettömän upean kavalkadin parhaita kasarihittejä, joten tanssilattialta ei tullut juurikaan poistuttua, mitä nyt välillä kävimme terassilla haukkaamassa raitista ilmaa. Poikkeuksellisesti liian monilla alkoholiannoksilla ryyditetty iloinen hiprakka muuttui jossain vaiheessa yötä mukasyvälliseksi avautumiseksi tai avautumiseksi ylipäätään, joten jossain vaiheessa löysin itseni kaatamassa elämää suurempia ongelmiani ystäväni niskaan. Kuten aina, hän oli kiltti ja kuunteli, halasi, nyökytteli ja heitteli väliin fiksuja kommentteja. Teatraalisten purkausten jälkeen palasimme aina tanssimaan ja jatkoimme nauramista.

Aamulla herätessäni naama oli rutussa monestakin syystä. Yöllä meni liikaa rahaa ja oli jotenkin sellainen tunne, että olin puhunut ihan liikaa asioistani, joista en vesiselvänä paljoakaan virkkoisi. Saan nimittäin pölyjen pyyhkimisenkin kuulostamaan ihmisarvoa alentavalta toiminnalta jos oikein innostun. Mikäli kerkeän kieleni varsin ansiokasta sanahelinää vauhdittaa vielä pari alkoholiannosta liikaa, voisin vaikka olla pääosan näyttelijänä jossain tsehovilaisessa draamassa, missä ei vaikuta tapahtuvan mitään, mutta teatraalista monologia riittää loputtomiin.
Toisaalta joskus kiellän ongelmani ja niistä avautumiseni selittelemällä itseni naurettavakasi ja typeräksi vaikka todellisuudessa kyse olisi vain alitajuntaan työnnetystä kriisistä, joka pienessä humalatilassa nousee pintaan kuin kuplat siiderissä. Mikä runollinen vertaus! Ehkä minusta tulee sittenkin Anton Tšehovin manttelinperijä, maailmankuulu valitusvirsien kirjoittaja, joka ammentaa taiteellista inspiraatiota omasta tylsästä elämästään, jossa on niin mitättömän vähän ongelmia, että niitä on pakko keksimällä keksiä.

Huomatkaa itseironia.

Ystäväni rauhoitteli minua maalaillessani kaiken maailman kauhukuvia pilalle menneestä elämästäni ja totesi, ettei ollut pitkiin aikoihin nähnyt minua niin iloisena ja vapautuneena kuin eilen. Iltaa kohti mentäessä päätin uskoa häntä, ryhdistäydyin, järjestelin hymyn naamalleni ja lähdin eväät ja kirja kassissa kohti Pikkukosken rantaa.

Leuto ilma ei tuntunut ihan niin kesäiseltä kuin toukokuun lopun paahtavat helteet, joten heitin myös takin niskaan. Kääntelin tylsähkön kirjani sivuja, luin puolihuolimattomasti, näpyttelin kännykkääni ja napostelin gluteenittomia keksejä. Pilvien väistyttyä ihana aurinko kuitenkin lämmitti mukavasti ja värjäsi tienoon tulenhehkuisella kajollaan. Keltainen takkini ja punainen tukkani kisailivat väriloistossa kilpaa auringon kanssa ja lopulta alkoi tuntua siltä, että ehkä elämä sittenkin voittaa enkä ollutkaan eilen niin nolo ja onneton kuin koko aamupäivän piinanneessa morkkispaniikissani kuvittelin.


Istuskelin rannalla kenties puoli tuntia lukemassa kunnes keräsin kamppeeni ja päätin siirtyä viereiselle Pirunkalliolle näköaloja ihailemaan. Se on kuitenkin vaarallisen jyrkkä, joten katsoin turvalliseksi palata metsätietä muutaman sata metriä Maaherrantielle ja kiertää uukkarin muotoisen reitin joen viertä kulkevaa polkua pitkin. Reitti ei ole kovin ystävällinen kallion toisellakaan puolella, mutta parempi kuitenkin. Kuljeskelin hitaasti, kuuntelin musiikkia ja pysähdyin välillä nuuhkimaan kukkia ja katselemaan maisemia. Kallion tullessa kohdalle lähdin määrätietoisesti kapuamaan metsäistä ja kivikkoista rinnettä ylöspäin.


Kun vihdoin pääsin kallion huipulle, otin kuulokkeet pois päästäni ja käännyin, takanani seisoi joku. Pomppasin säikähdyksestä varmaan metrin taaksepäin ja huudahdin jotain, en muista mitä. Siinä seisoi mies, jonka olin nähnyt alhaalla rannalla. Hän oli istunut muutaman metrin päässä minusta lukemassa omaa kirjaansa ja panin merkille senkin, että hän lähti rannalta samaan aikaan minun kanssani. Hän oli siis seurannut minua koko matkan ja nähnyt vaivaa kavutessaan perässäni kalliorinnettä ylöspäin. Oli jättänyt pyöränsäkin jonnekin.

Tyyppi yritti lähestyä minua, mutta peräännyin, tein käsilläni torjuvan eleen ja puuskahdin, että jumalauta, seurasitko minua koko matkan tänne? Mies yritti kieltää, mutta kai nyt tyhmäkin tajusi mitä hänellä oli mielessään. Tai sitten ei. En todellakaan tiedä, mutta kaikin puolin epäilyttävää hommaa joka tapauksessa.

Mies sanoi halunneensa vain sanoa hei ja jutella.
Aha. Olisit voinut jutella jo tuolla alhaalla ihmisten keskellä kuten joku normaali tekisi!

Okei, jos häiritsen niin menen pois
, mies sanoi, kääntyi ja lähti.  
Totta helvetissä häiritset! mietin.

Siis mikä hitto tuollaisia tyyppejä vaivaa? Jos jollekin haluaa oikeasti vain jutella, silloin voi rehdisti lähestyä sopivassa tilanteessa ja paikassa, eikä salamyhkäisesti varta vasten seurata kilometrin verran ja nähdä fyysisesti vaivaa, jotta tavoittaa toisen siellä, missä ei ole ketään muita. Kylläpäs pulssi nousi ja enemmän kyllä kiukusta kuin pelosta vaikka käännyttyäni ympäri ensimmäinen reaktioni oli jokin alistuneen kauhun tapainen, tyyliin tämä oli tässä, nyt minut raiskataan tai jotain.


Tuli aika vainoharhainen olo, joten soitin Laurille ja pyysin häntä tulemaan seurakseni. Koko odotusajan istuin kallion reunalla selkä isoa kiveä vasten, mutta vilkuilin silti vähän väliä taakseni. Oma rauhani ja tilani oli nyt kyllä rikottu.

Lauri saapui pikaisesti ja otti minut heti syleilyynsä. Vähän aikaa säksätin raivoissani siitä hiipparista, mutta äkkiäkös rauhoituin ja keskityin nauttimaan kesäkuun ensimmäisen päivän täydellisestä vihreydestä ja leudosta lämmöstä. Emme kauan kuitenkaan istuskelleet, sillä nälkä oli kova ja ajoi meidät pian kotiin kokkailemaan ja syömään.  


Keltaisen takkini uumenissa majaili uusin kirppislöytöni: väljä ja röyhelöinen tunika, jossa on ihanasti kerroksia ja aika tyttömäinen malli. Helma on todella leveä ja liehuva, joten puin alle vielä valkoisen puuvillahameen vilautusvaaran välttämiseksi.
Tyylini on aika selkeästi taas "tyttöytynyt".

Jos tyylissä on selvät sävelet, muussa elämässä ei oikein ole.
Elämäni on tällä hetkellä ihan sekaisin enkä oikein tiedä, miten päin asiani järjestäisin. Tunne-elämä on ollut yhtä vuoristorataa koko vuoden ja jotenkin kaikki eskaloituu heti kun hetken ajan spontaanisti nautin jostain ja annan mennä. Näin kesäkuun kunniaksi voin myös myöntää, että opiskeluinnostus on kadonnut kokonaan eikä minua voisi vähempää kiinnostaa joku journalismi. Toivottavasti tämä ei ole pysyvä tila, muuten olen suurissa vaikeuksissa.

Kesäkuu on siis lähtenyt rysähtäen käyntiin. Lämpöä, auringonpaistetta, juhlimista, kriiseilyä ja heti ollaan törmäyskurssilla ties missä. Saa nyt nähdä mitä tästäkin kesästä tulee.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...